24. Hyvää Joulua!

...ja &%#$! railakasta uuttavuotta!

23. Disney hyvässä ja pahassa

Disney jakaa mielipiteet kahtia monilla tavoilla. Tavallaan disneymäisyydestä tykkää, mutta silti se tavallaan myös väistämättä ärsyttää. Disneylla ei juuri tehdä pitkiä animaatioelokuvia omista tarinoista, vaan ne lainataan tunnetuista saduista tai kirjoista ja sitten disneymäistetään. Raakuudet minimoidaan ja hahmoista tehdään söpöjä, luodaan sivuhahmoja inhimillistetyistä tavaroista ja esineistä, lisätään jokunen laulunumero ja käännetään ikävätkin päätökset happy endeiksi. Miehet on uljaita prinssejä ja naiset usein prinsessaakin prinsessampia.

Viimeisimmässä elokuvassa Prinsessa ja sammakko, tarina oli vain hyvin nimellisesti alkuperäisteoksestaan, mutta olipahan silti. Siinä tehtiin myös tasa-arvo numero esittelemällä ensimmäinen tumma prinsessa. Ensi vuonna näemme Tähkäpään kankaalla ja odotan sitä oikeastaan aika innolla, koska kyseessä on itselleni tärkeä satu. Disney versio tosin tuskin loppuu samalla tavalla kuin alkuperäinen tarina, josko muistuttaa muutenkaan sitä kovinkaan paljoa.

Kiitos 1937-1942. Disney teki yhtiön viiden ensimmäisen pitkiä elokuvia tuottavan vuoden aikana Lumikin, Fantasian, Pinokkion, Bambin ja Dumbon. Ensimmäinen kultakausi, jonka leffat merkitsevät itselleni enemmän kuin suuri osa myöhemmästä tuotannosta. Kunkin synkät ja surrealistiset jaksot ovat upeita, animaatiojälki historian parhaimmasta päästä ja tarinoiden kerronta vaikuttavaa. Jokainen noista leffoista on myös jollain tavoin äärimmäisen tunteisiin vetoavia. Lumikin kauhut ja epäoikeus, Fantasian kauneus ja audiovisuaalinen täydellisyys, Pinokkion hyvän ja pahan taistelu, Bambin eräskin kohta ja Dumbon onnettomuus ja halluhuurut.


Kiitos 1989-1994. Seuraava kultakausi piti sisällään elokuvat Pieni Merenneito, Kaunotar ja Hirviö, Aladdin ja Leijonakuningas. Tämä on tietysti myös hyvin omakohtaista, koska kolme ensimmäisenä mainittua näin elokuvateatterissa niinkin nuorella iällä. Pienen merenneidon jopa kahteen kertaan. Vuotta ennen itse määrittelemääni uutta kulta-aikaa ilmestyi Oliver ja kumppanit joka vasta olikin itselleni hitti pienenä, mutta se johtuu enemmänkin näistä henkilökohtaisista syistä, tuollaisenaan tuon ajanjakson merkittävyyttä ei voi kiistää.

Tässä hätäiset ja päämäärättömät aatonaattoiset pohdinnat aiheesta Disney. Tarkempaa syyniä ansaitseva aihe tulee varmasti esiintymään kirjoituksissa myöhemminkin, joten tällaista tänään. Huomenna on jouluaatto ja Pinokkio on tosi hyvä elokuva. Rauhaa.

22. Pixar, Muumit ja aikuiset jotka katsovat lastenohjelmia

Etelä-Suomen Sanomissa oli jokin aikaa sitten kirjoitus lastenohjelmia katsovista teineistä. Siitä, kuinka nuori haluaa pidentää lapsuuttaan katsomalla Muumilaakson tarinoita ennen kouluun lähtöä ja kuinka se on ihan terveellinen ilmiö. Mielenkiintoista, en ainekaan itse tiedä minkä takia oikeasti laadukkaiden, vaikkapa juuri piirrettyjen katsominen pitäisi jotenkin lopettaa jossain vaiheessa. Nimenomaan Muumit, Alfred J. Kwakit ja Aku Ankka -lehdet ovat huomattavasti yleissivistävämpiä kuin monet aikuisten ohjelmat ja olisi paljon suotavampaakin katsoakin niitä.

Aku Ankka -lehtien tarinat jakautuu satoihin eri alalokeroihin aina 1930-luvun lyhyistä yhden vitsin stripeistä nykypäivän monitasoisiin ja pitkiin tarinoihin. Niitä ikäni lukeneena voin sanoa että iso osa historian, maantiedon ja mytologian tietämyksestäni juontuu niistä. On niistä toki oppinut myös paljon muuta ja itsessään Ankkalinnan tunteminen edes jotenkin on jossain määrin perustavaa laatua olevaa yleissivistystä. Don Rosan piirtämät ja kirjoittamat tarinat ovat myös aivan oma lukunsa. Tapasin juuri viikko pari sitten kyseisen ankkataiteilijan henkilökohtaisesti ja kyllähän siinäkin jonossa oli ikäihmistä isojen ankkakirjapinojen keralla nimmaria jonottamassa. Pistän jossain vaiheessa myös postausta siitä aiheesta erikseen.

Katselin viime viikolla joku aamu Muumilaakson tarinoita, jakson Feeniks-linnusta ja voinpa todeta että olen alun perin kuullut ensimmäistä kertaa taruollennosta juurikin tuosta ohjelmasta. Jonkin verran aiheesta olen ollut kuulevinaan myös radiosta lähiaikoina. Nukkumatti on natsi -sarjassa vesitettiin lapsuuden muistoja ja vanha muumi-fani kertoi kuinka järkyttyi katselleessaan niitä ja huomasi muumipeikon olevan ilmiselvä homo ja niiskuneitiä vedättävä valehtelija. Myös uuteen perinteisempään Muumi-animaatioon laulunsa laulanut Björk ilmaisi inhonsa karamellisoituja uusiomuumeja kohtaan. Vertailu kirjoihin on ongelmakohta niiden esittäessä merkittävää roolia itselleen, mutta henkilökohtaisesti pidän paljon sekä animesarjasta että kirjoista.

Niin, luukusta tosiaan töröttää tänään muumien sijaan Wall-E, joten mainittakoon nyt sitten myös hänet. Pixar on lähivuosina ollut tärkein taho tekemässä animaatioista yhtä vakavasti otettavaa taiteenlajia kuin näytelmäelokuva. Rottatouillen ja Wall-En kaltaiset leffat pieksee mennen tullen suurimman osan ilmestymisvuosiensa muista elokuvista ja Up - kohti korkeuksia oli tänä vuonna ehdolla Oscarin saajaksi pääkategoriassakin. Hurt Locker vei parhaan leffan pystin, mutta saihan Up kultaisen ukkelin parhaasta animaatioelokuvasta. Mites sitten se Toy Story 3? Pixar on todellakin pysäyttämätön. Suurin osa leffoista on tehty käsittämättömän taidokkaasti kaiken ikäisiä kiinnostavaksi, vaikka poikkeuksena Autot onkin selkeämmin vain lapsille ja millainen ilmiö siitä sitten tulikin lasten keskuudessa! Mielenkiinnolla odotan pystyykö ensi vuoden jatko-osa uusimaan menestyksen.

Pixar-näyttelykin joidenkin vuosien takaa Tennispalatsissa oli aivan mieletön. Siitä tykkäsi aivan varmasti kaikki, vaikka seurueeni pienintä vähän hirvittikin oviaukon suulla möllöttävä monsteri.

21. Charles Chaplin ja chapen tunnetuimman elokuvan metsästys

Chaplin. Edellisen vuosisatamme tunnetuimpia henkilöitä.

Onkohan tunnetuimmalla miehellä tunnetuinta elokuvaa, entä tunnustetuinta. Chaplinin pitkien leffojen kirjo on niin tasaväkistä ja laadukasta, että on sinänsä vaikea poimia toista ylitse muiden. Brittiläinen Sight & Sound listaa elokuvan ammattilaisten kesken maailman parhaita elokuvia kymmenen vuoden välein. Chaplinin tuotantoa esiintyi ensimmäisessä äänestyksessä 1952 kahden leffan voimin. Kaupungin valot ja Kultakuume olivat sijoilla toinen ja kolmas. Chaplin on kyseisessä kyselyssä ollut aina ylivoimaisesti suosituimpia ohjaajia, mutta kun jokainen äänestää eri elokuvaa on vaikea saada sitten mitään listoille. Tuolloin kärkisijan vei Polkupyörävaras, joka onkin selkeä valinta ohjaajansa de Sican filmografiasta. Chaplinin elokuvat ovat siis jääneet tuon jälkeen ulkopuolelle brittilehden parhaiden joukosta lukuunottamatta vuotta 1992, jolloin Nykyaika sijoittui sijalle 6.

Jean Cocteau kirjoitti mielenkiintoisessa päiväkirjassaan Oopiumi (1930), kuinka hänen mielestään elokuvan tuolloisessa historiassa on tehty kolme ehdotonta elokuvaa, Kultakuume oli yksi niistä. Kaksi muuta oli, ellen väärin muista, Kulta-aika ja Sherlock jr. Tuolloin Chaplin oli tosin vielä uransa alkutaipaleella. Kultakuume oli myös maailman toisiksi paras elokuva Brysselin maailmannäyttelyssä 1958 järjestetyssä kyselyssä, jossa juryna toimi 117 johtavaa elokuvantuntijaa eri puolilta maailmaa (ykkösenä Panssarilaiva Potemkin).

Ranskalaiseen Cathiers du Cinéma -lehteen 1958 raapustelleet tulevaisuuden nimet kuten Godard, Truffaut ja Rohmer rankkasivat maailman parhaisiin elokuviin Chaplinilta Ritari Siniparran, listatusinan kahdentenatosta nimekkeenä.

Suomen suurin elokuvatietäjä Peter von Bagh on valinnut kahteen Elämää suuremmat elokuvat -kirjajärkäleeseensä Parrasvalot ja Diktaattorin. Kirjat koostuu kahdesta viidenkymmenen elokuvan ryppäästä, kummassakin elokuva per ohjaaja. Von Bagh on kuitenkin valinnut Kymmenen elokuvaa -kirjaansa Chaplinilta leffan Nainen Pariisissa. Kirja suo definitiivisen huomion tarkoin valitulle kymmenelle elokuvalle. Hitchcockilta kirjaan on valittu Vaarallinen Romanssi.

"Chaplinin elokuvista pidän eniten siitä teoksesta, jossa Charlie on kaikkialla eikä kuitenkaan missään" - Sergei Eisenstein.

Eisenstein viittaa siis elokuvaan Nainen Pariisissa, luultavasti huonoiten tunnettuun pitkään Chaplin-leffaan. Syy suhteelliseen tuntemattomuuteen löytyy nimenomaan samasta asiasta, johon venäläinen ohjaajalegenda viittaa, suuri yleisö rakastaa Chaplinia nimenomaan näyttelijänä ja kun chape loistaa poissaolollaan ei käy suksee.

Lähdin tutkailemaa tunnettavuus aspektia tämän päivän median kautta ja elokuvien kaikkitietäjä imdb sai toimia apuna. Listaan nyt suuntaa antavasti Chaplinin tunnetuimmat elokuvat niiden äänestysmäärien perusteella.

1. Diktaattori (1940, 8.4) (38,892 votes) 139 reviews Critics: 66 reviews
2. Nykyaika (1936, 8.5) (37,520 votes) 138 reviews Critics: 77 reviews
3. Kaupungin valot (1931, 8.6) (29,050 votes) 150 reviews Critics: 71 reviews
4. Kultakuume (1925, 8.3) (21,990 votes) 103 reviews Critics: 42 reviews
5. The Kid (1921, 8.3) (15,251 votes) 60 reviews Critics 30
6. Sirkus (1928, 7.9) (6,038 votes) 47 reviews Critics: 30 reviews 7.9
7. Parrasvalot (1952, 7.9) (5,882 votes) 69 reviews Critics: 12 reviews
8. Ritari Siniparta (1947, 7.9) (4,968 votes) 50 reviews Critics: 32 reviews
9. Kuningas New Yorkissa (1957, 7.1) (2,474 votes) 38 reviews Critics: 20 reviews
10. Hong Kongin kreivitär (1967, 5.8) (1,912 votes) 32 reviews Critics: 10 reviews
11. Nainen Pariisissa (1923, 7.1) (1,568 votes) 24 reviews Critics: 17 reviews

Selvyyden vuoksi, taulukkoa sietää lukea seuraavalla kaavalla:

Elokuvan nimi (ilmestymisvuosi, käyttäjien antama keskiarvo) (äänien määrä) käyttäjien arvostelut, kriitikoiden arvostelut

Kärkiviisikko ei yllätä, järjestys tosin hieman. Diktaattorin olisin olettanut olevan ennemminkin viidentenä listan muuten pysyen samana. Viiden kärjen jälkeen tapahtuu oletettu romahdus, mutta näin jälkikäteen olen kuitenkin yllättynyt Ritari Siniparran kohtalosta, joka on myös monien jopa ykkössuosikki.

Mitkä elokuvista ovat sitten itselleni tunnetuimmat ja parhaat. Chaplinin pojan näin alle kouluikäisenä ja loppu onkin historiaa. Se on ilman muuta henkilökohtaisesti tärkein elokuva, eikä pelkästää Chaplinin tuotannosta. Parhaana elokuvana pidän ehkä kuitenkin Nykyaikaa, kun taas parhaana kokemuksena voi pitää Kultakuumetta sinfoniaorkesterin säestämänä Sibeliustalossa aiemmin tänä vuonna.

Tuntemattomimmaksi tituleeraisin toisiksi viimeisen elokuvan Kuningas New Yorkissa, joka on ainut joka ei juuri lyö kelloja, olen sen aikoinaan nähnyt, mutta siitä ei tule nyt edes kummoisia muistikuvia mieleen. Nämä asiat ovat olleet ilmeisen tiedostettuja dvd-julkaisuja suunnitellessa, The Chaplin Collection -sarjan loistavat painokset ovat niputtaneet elokuvat Nainen Pariisissa ja Kuningas New Yorkissa yhden julkaisun alle, luultavasti koska yksittäin niiden on arvattu olevan vähiten myyviä. Viimeiseksi jäänyt, flopin aseman napannut Hong Kongin kreivitär ei kuulu sarjan julkaisuihin ollenkaan.

Jakakaa ihmeessä omakohtaisia Chaplin-mietteitänne. Toivon todella, että niitä ylipäätään on!

20. Saksikäsi Edward ja kasvaminen burtonien parissa

Tim Burtonin elokuvat ovat olleet jotenkin lähes aina läsnä, aivan pienestä pitäen ja kelaan nyt taaksepäin ja mietin omaa matkaani ohjaajan elokuvien parissa. Neljävuotiaana alkoi Batman-innostus, elokuvaa en tietenkään voinut mennä katsomaan, mutta oli sentään purkkakortit, shampoot ja muu krääsä. Jack Nicholson kasvoi varmaan jo noiden purkkakorttien kuvien ansiosta yhdeksi suosikkinäyttelijöistäni. Nicholsonin esittämä Jokerin hahmo oli ymmärrettävästikin pieneen mieleen vetoava ja olisihan se mielenkiintoista tietää olisiko Ledgerin esittämällä versiolla ollut sama vaikutus.

Vuotta myöhemmin tuli Saksikäsi Edward. Tätäkään en viisivuotiaana voinut nähdä ilmestyessään, mutta tutuksi sekin tuli. Siskolleni tuli tuolloin Suosikki, jonka tuolloiset vuosikerrat olen nykyisellään ottanut omien arkistojeni huomaan. Lehden sivuilla vilisseet naamat on muutenkin jäänyt itselleni lapsuuteni julkkiksiksi. Sain lehdestä Saksikäsi Edward -tarran, jota ehkä nyt osaisi arvostaakin hieman erilailla.

Ensimmäinen kosketus Burtonin konkreettiseen elokuvaan oli Beetlejuicen tv-esitys, ollessani toisella luokalla. Silloin se tuntui parhaalta elokuvalta, mitä olin koskaan nähnyt ja vaikka jouduin (tai ehkä etenkin siksi) menemään unten maille kesken leffan, se jäi härnäämään vuosiksi. Leffakokemus keskeytettiin aika tarkasti kohtauksen jälkeen, jossa näytetään limboon joutuneita sieluja, muistan kyllä erittäin hyvin. Kyllähän elokuva oli seuraavana päivänä koulun pihalla puheenaiheena, mutta juttujen sisällöstä en ikävä kyllä muista mitään.

Olen aika varma, että näin Peeween suuren seikkailun hyvin pienenä, mutta en osaa paikallistaa ajankohtaa tarkemmin, enkä sitä, että näinkä sen kokonaan. Saksikäsi Edwardin näin ensikertaa tv-esityksen myötä kymmenvuotiaana, mutta tätäkään en onnistunut katsomaan alusta loppuun, sillä muistaakseni kesken leffan nousi kuume ja nukahdin. Näin sen ensimmäisen kerran kokonaisuudessaan täysissä sielun ja ruumiin voimissa sitten parin vuoden päästä, mutten ole varma oliki se ensimmäinen kokonainen Burton-leffani. Mikä ihme sitten saattoi olla ensimmäinen kokonaan näkemäni, en tosiaan ole varma. Ysärin puolivälin tienoilla näin jossain määrittelemättömässä välissä myös Batmanit, joten ne mukaanlukien se on joku toistaiseksi mainituista.

Ed Wood ja Mars Hyökkää edustavat jo leffoja, jotka olen nähnyt kun tietoisuuteni taso on ylittänyt lapsuudenmuistojen haaran. Se tarkoittaa myös sitä, että on yhä vaikeampi tehdä samalla tavalla lähtemätöntä vaikutusta, elokuvalla tai siihen liittyvillä muistoilla. Päätön Ratsumies (1999) oli ensimmäinen elokuvissa näkemäni Burton-leffa, ja se aloitti myös toistaiseksi katkeamattoman tradition käydä katsomassa jokainen teatterissa asti. Harmillista sinänsä, että se jäi mielestäni ohjaajan viimeiseksi täysin onnistuneeksi näytelmäelokuvaksi. Vaikka uudemmatkin katselee ihan sujuvasti, niissä ei mielestäni löydy enää sitä samaa oveluutta ja hauskuutta.

Corpse Bride on ainut suurempi poikkeus tämän vuosituhannen puolella, animaatio joka vetelee vertoja Henry Selickin ohjaamalle Painajainen ennen Joulua. Painajainen kuuluu toki myös Burtonin tunnetuimpiin elokuviin, vaikkei sitä ohjannutkaan. Leffan dvd-ekstroista löytyy myös Burtonin varhaiset Vincent ja Frankenweenie, jotka jo itsessään ovat levyn ostamisen arvoisia. Painajaisen ohjaaja Selick oli pitkään kuitenkin suhteellisen tuntematon, mutta onnistui viime vuonna Coralinellaan paremmin kuin Burton viimeisillään.

Sweeney Todd ei ollut missään nimessä huono, etenkin Helena Bonham Carter oli siinä mainio ja tummanpuhuvat kuvat hienoja, eritoten maalauksellisen upea loppukuva. Kuitenkaan se ei nouse kokonaisuutena omiin suosikkeihin, sillä rakastamieni varhaisten Burton-elokuvien hulluimmat nyanssit loistavat poissaolollaan. Leffa sai huikean K-18 ikärajoituksen, joka ei mielestäni ole kovinkaan perusteltu. Tänä vuonna ilmestynyt Liisa Ihmemaassa ei ehkä ole huono sekään, mutta jotenkin vähän liian keskinkertainen kaikkien aiheen filmatisointien seassa. Bonham Carter tosin pelastaa jälleen sen verran, että leffan voisi ajatella katsovansa toistekin.

Oma suosikkini on melkoisen järkkymättömällä ykkössijalla tuo Saksikäsi Edward ja kaikista parhaiten muistan jostain syystä kun katsoin sen jouluaattona 2004. Silloin se vain kolahti vieläkin kovemmin kuin koskaan aikaisemmin. Se sopii erittäin hyvin jouluelokuvaksi ja taitaapa huvittaa katsoa se taas tänä jouluna.

Heittäkää omia suosikkeja, kuulisihan ne.

19. Ihmemaa Oz

Ihmemaa Oz (1939) on yksi tärkeimmistä lastenkirjaan perustuvista elokuvista, jota on ikinä tehty. Pari vuotta aiemmin ilmestynyt Lumikki näytti tietä tällä saralla ja vaikka L. Frank Baumin kirjoista oli jo tehty muutamia vähemmän menestyneitä versioita, uskallettiin kokeilla aihetta uudestaan. Ilmestyessään väreillä loistava teos ei ollut varsinainen menestys, se sai hädin tuskin rahansa takaisin, mutta vuosien saatossa elokuva on kasvanut myyttisen suureksi.

Tärkeimpiä syitä tähän on elokuvan vuosittainen tv-esitys Amerikassa. Leffa on ensimmäinen kokonaisuudessaan yhtäjaksoisesti esitetty Hollywood-elokuva kaupallisella kanavalla ikinä ja tiheän esittämistahdin ansiosta varmasti esitetyimpiä. Se näytettiin alusta asti värillisenä, mutta alkuaikoinahan televisiot harvemmin olivat väritelevisiota, joten suurin osa 1950-luvulla elokuvan nähneistä todisti sen harmillisesti mustavalkoisena.

Kirja on Ruususten ja Tähkäpäiden tyyliin enemmänkin neito pulassa -osastoa, mutta elokuvan Dorothy esitetään kuitenkin edes hieman rohkeampana kamraadejaan pelastavana tyttösenä, satunnaisesta uikutuksesta huolimatta. Kirja ei myöskään vetänyt vanhaa kunnon se olikin vain unta -korttia esiin, vaan kaikki oli totisinta totta.

And you were there, and you were there...

Unet on elokuvien ja kaiken taiteen ehtymätön ammennuslähde ja vertauskuvien runsauden sarvi. Fantasiaelokuvien päärooleissa nähdyt tytöt ovat lähes poikkeuksetta aikuisuuden kynnyksellä olevia neitoja, joiden kasvua kuvastaa fantasiamaailman symbolismi. Ihmemaa Oz, Labyrintti, Sudet tulevat, Liisa Ihmemaassa, Valerie and her week of wonders jne. kertoo tarinoista kynnyksen ylittämisen hämmennyksestä ja vaaroista. Loput ovatkin prinsessasatuja, joissa daamit ovat unelmiensa prinssiä vaille aikuisia. Valmiita aikuisia naisia nähdään hyvin harvoin fantasiaelokuvien pääosassa. Miehet kylläkin olevat niitä ritareita, oli ne urheita ammattilaisia tai kömpelöitä aloittelijoita.

Luukusta kurkkaa vain kolme neljästä, kyseessä ei ole mitään henkilökohtaista ulkopuolelle jäänyttä tahoa kohtaan..

18. Dark Crystal ja Jim Hensonin nuket

Dark Crystal (1982), ensimmäinen live-action elokuva ilman yhtäkään ihmisnäyttelijää. Jim Henson loi maailman tunnetuimman nukketeatterinsa Muppettien ja muiden myötä television kautta. Kyse ei ole animaatiosta, animaatio kuvataan aina stop-motionina. Sätkynukkeja liikutellaan narujen ja ties minkä mielikuvituksellisten keinojen avulla, jotka ovat tehneet studiosta maailmankuulun. Hensonin tuotantoa mieltää helposti lastenohjelmiksi, mutta etenkin monissa elokuvissa löytyy synkkiäkin teemoja ja koko kirjo kaikenikäisiä kiinnostavia vitsejä. Seesamtiekin parodioi True Blood -televisiosarjaa sketsissään True Mud, joka tuskin aukeaa kaikista pienimmille.
Jim Henson oli Frank Ozin kanssa oman aikansa ja ehkä kaikkien aikojen nukkemestari, joiden perintöä Jim Henson Company edelleen jatkaa aktiivisesti, työstäen itseasiassa juuri jatko-osaa Dark Crystalille, jonka on määrä ilmestyä ensi vuonna, kolmedeenä, kuinkas muutenkaan! Ensimmäisen Tähtien Sota -elokuvan jälkeen Henson suositteli Lucasille Frank Ozia operoimaan Yodan kankaalle. Imperiumin Vastaiskussa ja sen jälkeisissä sarjan elokuvissa nähdäänkin Oz tuossa rakastetussa roolissa.
Elokuvien tekniikkana tällainen nukketeatteria muistuttava tyyli on hyvin harvinaista Hensonin tuotantoja lukuunottamatta. Myrskylinnut toimii jonkinlaisena poikkeuksena, niissä käytettyä tekniikkaa kutsuttiin supermarionaatioksi, jossa narut ovat sähköistettyjä ja hahmojen pääkopassa toimi pikkuruinen tietokone säätelemässä silmänräpäyksiä ja suun länkytystä. Kaiken tietokoneistuessa tyyli tuskin ainekaan on yleistymään päin.
Nukkehahmoin pelaavia live-action elokuvia on tehty edelleenkin vain muutama kappale, joista tuoreimpiin kuuluu South Parkin tekijöiden Myrskylinnut-parodia, Team America (2004). Peter Jackson teki kunniaa vain pintaraapaisun kokenutta genreä elokuvallaan Meet the Feebles (1989), jota kerta toisensa jälkeen kuvaillaan lähes sanatarkasti samalla tavalla, "Muppets on crack". Silloin splatterohjaajana toiminut Jackson sai lopputuloksesta juuri haluamansa, inhottavan ja epämukavan. Varoituksen sana, Bad Tasten ja Braindeadin kuvotus on lähes kokoajan kuitenkin nautinnollista, kun Meet the Feebles on suureksi osaksi pelkästään epämiellyttävä ja etenkin epäreilu. Kauhuelokuvissa sätkynuket ja muut vastaavat esiintyvät tasaisin väliajoin, psykopaattisina tappajina. Tunnetuin tappajanukke on Chucky, Child's Playn armoton sarjamurhaaja.
Muppetit on huomioitu usein Suomen television joulutarjonnassa jollain tavalla, en ole kylläkään nyt katsellut josko näin on tällä kertaa. Taiteenlajeja on maailma täynnä, jotkut dominoivat enemmän ja jotkut meinaa jäädä jalkoihin, ikäväähän se olisi jos esimerkiksi nukketeatteri häviäisi kokonaan elokuvatekniikkana. Ensi vuotta ja The Power of Dark Crystalia odotellessa.

17. Totoro ja Ghibli-elokuvien maailmanvalloitus

Toot-toro tot-tooro. Tuo Ghiblin jättimäinen karvaturri teki debyyttinsä Suomessa yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä, jolloin se näytettiin televisiossa kahteen kertaan, tuolloin nimellä Näkymätön ystävä. Paikallinen lehden arvostelu ylisti sitä huikeana japanilaisanimaationa ja sitä se todella olikin. Elokuva ei lähtenyt mielestäni, tuskin monelta muultakaan sen nähneeltä. Studio Ghiblin Suomen valloitusta saatiin silti odotella vielä vuosia.

Ghiblin kansainvälinenkin jättimenestys alkoi Henkien Kätkemän jälkeen, tällä kertaa meilläkin vain pari vuotta elokuvan ilmestysmisvuoden jälkeen, vuonna 2003. Japanivillitys räjähti muutenkin huippuunsa ja Hayao Miyazakin ja Isao Takahatan leffat esittävät suurta osaa kulttuurin ylistyksen kohteina.

Kaikki japanilaisyhtiön animaatiot otettiin työstettäväksi Suomen markkinoille ja niitä on nyt saatu vuosittain teattereihinkin ja dvd-levitykseen, osa jopa neljännesvuosisadan myöhässä. Merkillistä, että niihin herättiinkin niin myöhässä, monenlaista animea kun on kuitenkin otettu myyntiin aiemminkin. Itsekin havahduin vasta Henkien Kätkemän jälkeen tilailemaan kaikki siihen mennessä tehdyt tuotokset importeina ennen kuin niiden suomimyynti alkoi ja sen jälkeen tehdyt onkin jo voinut käydä katsomassa teatterissa.

Totoro on julkaistu suomessa siis vasta neljä vuotta sitten! Alunperin 1988 sitä esitettiin Japanissa yhdessä Isao Takahatan Tulikärpästen Haudan kanssa, täydelliset vastakohdat toisilleen, mutta täydelliset animaatioelokuvat kumpikin. Tämä on tuplanäytös, jossa tiivistyy koko japanilaisen animen hienoimmat puolet, Totoron välitön lapsuuden mielikuvituksellinen kuvaus ja Tulikärpästen haudan raastava, järkyttävän toisenlainen lapsuuden kuvaus. Toinen kirvoittaa kyyneleet kauneudellaan, toinen hirveydellään. Mahdoton - ja täysin turha lähteä arvioimaan kumpi olisi parempi, kumpikin on yksinkertaisen täydellinen ja jokaikiselle ihmisolennolle todellinen must see -kokemus. Löytyykö vielä lukijoissa joku, joka ei ole nähnyt näitä? Jos, niin tiedätte mitä tehdä!

Nämä kaksi ja pitkä liuta muita Ghiblin leffoja on elokuvahistorian suuria merkkiteoksia, jotka nykyään tunnustetaan jo maailmanlaajuisesti, yleisön ja kriitikoiden keskuudessa. Tämän tästä saa lukea, kuinka menestyvät ohjaajat kertovat Miyazakin tai kaikkien Ghibli-elokuvien olevan suurin inspiraation lähde omille visioilleen. Disneyllakin on tunnustettu, että aina kun animoijat kohtaavat ongelman elokuvaa tehtäessä, tiimi keskittyy Ghibli-tuotoksen äärelle ja ongelma on sen myötä ratkaistu.

Totoro ei sisälly ainekaan omaan painokseeni opuksesta 1001 movies you must see before you die. Sinänsä ihan mainio kirja, mutta siinä on pitkä liuta epäkohtia, monia kyseenalaisia leffoja on päästetty kirjojen sivuille, mutta Chaplinin Pojan, Léonin ja Totoron kaltaisia elokuvia ei ole kelpuutettu. Kirjassa esiintyy paljon tasapainottelua, joten olettaisin Totoron puuttumisen syyksi sitä, että samana vuonna on ilmestynyt kaksi muuta suurta animenimeä, Akira ja Tulikärpästen Hauta (jonka tekstissä Totoro ohimennen mainitaan). Miyazaki on huomioitu kirjassa vain kahdella elokuvalla, Princess Mononokella ja Henkien Kätkemällä. Babe -urhea possukin vie voiton Porco Rossosta.

The Cove (2009)

Viimevuonna valmistunut dokumentti The Cove - meren salaisuus sai eilen televisio ensi-iltansa suomessa. Suomalaisen meren salaisuus -lisänimi on melkoisen romantisoitu nimi tällaiselle traagiselle ihmisten herättämis dokumentille, eikä kuvaa juuri sisältöä. Suora käännös olisi poukama, ehkei niin kutsuva. Verinen poukama ehkä sopisi kuvastamaa dramaattista sisältöä parhaiten.

Dokumentti kertoo delfiinien raa'ata lahtaamisesta japanilaisella poukamalla. Delfiinit ajetaan rannikolle myyntitavaraksi rannikolle, josta delfinaarioiden omistajat maksavat hyvän hinnan noista leppoisen näköisistä, rakastetuista, älykkäistä sirkusnumeroista. Myymättä jääneet kappaleet viedään ns. saunan taakse verilöylyyn, josta ne päätyvät syötäväksi.

Pääosassa on delfiinien lisäksi Roc O'Barry, mies joka tavallaan on vastuussa delfiinien suosiosta. Flipper tv-sarja teki otuksista hitin ja rahasammon joka on vain yltynyt ajan saatossa. Mies asui sarjassa nähdyssä tönössä ja vei laiturin päähän telkkarin päätähtien äärelle, jotka tunnistivat itsensä ruudusta, jossa saattoi näkyä muitakin delfiinejä. Käännekohta tapahtui, kun hän tajusi suosikkinsa tekevän itsemurhan tämän käsivarsilleen. Stressaantunut eläin ei enää jaksanut ja veti tietoisesti viimeiset hengenvetonsa.

Elokuvassa tehdään kärkeviä huomioita ja lisätään ihmisten tietoisuutta aiheesta, delfinaarioiden vetonauloja lääkitään stressinpoistajilla, elohopeapitoisuudeltaan myrkyllistä eläimiä syötetään ihmisille niiden siitä tietämättään ja japanilaiskouluillekin yritettiin työntää ruoaksi tätä myrkkyä, jolla voi olla kohtalokkaat seuraukset. Japani yrittää kiertää kieltoja ja palkkasi pieniä saarivaltioita puhumaan puolestaan. Delfiinejä tapetaan verukkeilla, kuten nimeämällä ne tuholaisiksi, jotka tapavat kalastuskannat.

Vaikuttava dokumentti voitti tänä vuonna sarjassaan Oscarin ja on pystinsä ansainnut. Joitain yhtymäkohtia löytyy viime vuotiseen voittajaan Man on Wire, jossa suunniteltiin tarkkaanharkittuja iskuja nuorallakävelijälle. Upea dokumentti sekin, pistäkäähän katsottavien listalle myös jos ette ole nähneet. Siinä missä Man on Wiren iskut tehtiin viihteen vuoksi, The Covessa yritetään parantaa maailmaa. Industrial Light & Magicissa työskennellyt taitaja suunnitteli kiven sisälle muotoiltuja kameroita, joilla poukaman tapahtumia salaa kuvattiin.

Dokkari herättää tietenkin paljon ajatuksia ja toivon mukaan toimintaa saataisi tällä tavalla kitkettyä. Maailmahan on täynnä paskaa ja sitä on luotava pois kohde kerrallaan. Leffassa on hienoa omistautumista ja se kaikkiaan toteutettu parhaalla mahdollisella osaamisella. Herkistäähän se mielen kun mies kyynelehtii, kuinka Flipperin aikoihin ostettujen Porchejen sijaan rahat olisi pitänyt tajuta pistää aivan toisenlaiseen kohteeseen. Hyväntahtoisetkin keksinnöt vaan tahtovat joutua väärissä käsissä veritöiksi.





Smile though your heart is aching
Smile even though it’s breaking

-Charles Chaplin, Smile


"Delfiinien hymy on maailman suurin illuusio"

16. Lumikuningatar ja suomalanen fantasiaelokuva

Suomen luulisi jo Kalevalankin kotimaana olevan mitä mainioin paikka fantasiaelokuvien tuottamiselle. Tällainen toiminta on kuitenkin ollut melko vähäistä. Aihetta liippaavia lastensatuja tehdään nykyään silloin tällöin, minulta on niistä näkemättäkin ainekin Pessit ja Illusiat, Röllit, uusi Muumi ja Pelikaanimies.

Tunnetuimpiin suomalaisiin fantasiaelokuviin kuuluu Päivi Hartzellin Lumikuningatar (1986), joka teki suuren vaikutuksen minuun pienenä. Yritystä Hartzellilla oli myös muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneellä elokuvalla Kuningas jolla ei ollut sydäntä. Lumikuningatar perustuu H.C. Anderssenin klassikkosatuun, mutta elokuva tuo kokonaisuuteen paljon omaa, visuaalisesti leffa on äärimmäisen hieno väreineen ja upeine kuvineen, kuuluu todellakin suositeltavien listalle, vaikka se herkimpiä saattaa vähän jännittääkin. En ole nähnyt elokuvaa vuosiin, mutta ostin sen juuri vähän aikaa sitten joillakin kymmenillä senteillä ja tarkoitus oli asia kovasti korjata.

Lähivuosina tilanne on alkanut pikkuhiljaa ehkä hieman korjaantua, AJ Annila on toteuttanut suomalaista fantasiaa elokuvien Jadesoturi ja Sauna voimin, mutta nämä ei ole mitään ihan kokoperheen satuja. Joulupukin legendaa on myös saatu nähdä omalaatuisella suomalaisella tyylillä parin leffan verran. Muutaman vuoden takainen Joulutarina kertoi omanlaisensa traagisen tarinan joulupukin synnystä, kun Jalmari Helanderin uutukainen Rare Exports heittäytyi vallan villiksi ja teki joulutarinan täysin omin ehdoin, vuosia jalostamastaan tarinasta.

Liikaa ei tällä rintamalla ole siis ruuhkaa, mutta ensivuonnakin on luvassa ainekin yksi suomalaisuutuus, Maaginen Kristalli, jonka tekijät vastasivat myös Niko lentäjänpojasta. Kyse on siis animaatiosta, toivon mukaan loistavasta sellaisesta. Eli tsemppiä sille ja lisää lumikuningattaria, kiitos.

15. Pekka & Pätkä ja sarjakuvan elokuvaaminen

Pekka ja Pätkä tunnetaan nykyään parhaiten Esa Pakarisen ja Masa Niemen esittäminä, 1953-1960 ilmestyneistä kolmestatoista elokuvasta, vaikka alkuperä onkin pitkäikäisestä sarjakuvasta. Aikanaan kriitikkojen vihat kerännyt leffasarja kuuluu varmasti monien ikäistenikin lapsuuteen ja suureen yleisöön se tupannut aina mennä hyvin. Sarjakuvamaisen karrikoidut hahmot ja tilanteet kuuluvat rakastetuimpiin suomalaisessa kokoperheen viihteessä.

Pekka Puupää alkoi Ola Fogelbergin piirtämänä sarjakuvana vuonna 1925, jota hän jatkoi kuolemaansa saakka ja senkin jälkeen sarjakuva jatkui Olan tyttären piirtämänä aina vuoteen 1975 asti. Sarjakuvana Pekka Puupää on suomalaisessa mittasuhteessa merkittävä ja nimestä tulee myös Suomen sarjakuvaseuran antaman palkinnon nimi, Puupää-hattu, joka annetaan vuosittain jollekin ansioituneelle sarjakuvapiirtäjälle. Ensimmäisenä palkinnon sai Olan tytär Toto Fogelberg-Kaila vuonna 1972.


Puupäitä yritettiin filmailla uudelleen 1980-luvulla, etenkin alussa hyvinkin katastrofaalisin seurauksin. Visa Mäkinen teki tv-sarjan ja kaksi elokuvaa, joista ensimmäinen elokuva, Pekka & Pätkä ja tuplajättipotti (1985) oli lähinnä jättifloppi, jota ei ole edes koskaan esitetty televisiossa, eikä julkaistu 4000 katsojan teatteriesityksen jälkeen muuna kuin vuokrakasettina juuri ilmestymisensä jälkeen. Tämähän herättääkin mielenkiintoa sen näkemisen suhteen.
Tv-sarja oli hyvin keskivertoista kasarikohellusta, jota on vähän vaikea ottaa tosissaan räikeine väreineen kaikkineen. Kristiina Elstelä Justiinana ei ole ehkä aivan hirveä roolitusmoka, mutta Esko Roine ja Jaakko Kallio Pekkana ja Pätkänä ei mene kyllä millään läpi ilman myötähäpeää ja tuntuukin, että lähdeteoksesta on saatu uuteen vain hahmojen hatut ja suuhun on työnnetty pari vanhaa hokemaa, jotka ei kuulosta millään lailla hyvältä uudesta suusta. Kuitenkin sellaista perus televisioviihdettä, mitä tuolloin on tuotettu. Paremmin sen ottaisi kuitenkin vastaan jos ei olisi vertailukohtaa, kannattaahan näitä silti jo uteliaisuuden ilosta ihmetellä.
Pekkaa ja Pätkää on ollut tarkoitus sovittaa uudelleen jo vuosikausia ja Suomen elokuvasäätiökin on jo syytänyt kymppitonnin ohjaaja Pekka Lehdolle, kehittelyä varten. Homouden peloista kertova leffa pyöri ilmoilla vielä muutama vuosi sitten, mutta uutiset ovat sittemmin vähentyneet elokuvan tiimoilta. Pekka ja Pätkä levottomina -työnimellä kulkeva projekti ei ole kantanut ainekaan omiin korviini myöskään mitään liian innokasta odotusta kansan parista. Asiat voisi olla hieman toisin jos Pakarinen, Niemi ja Siiri Angerkoski eivät olisi tehnyt niin ikimuistoista työtä aikoinaan.
Sarjakuvien elokuvaaminen painottuu yleensä amerikkalaisiin supersankareihin ja tv-sarjoinakin on nähty monia jenkkiläisiä ja eurooppalaisia sarjakuvia piirretyssä muodossa, mangan animeksi tuottamisesta puhumattakaan. Ainekaan heti ei tule mieleen toista suomalaista sarjakuvaan perustuvaa elokuvaa. Mitenkähän toimisi oikeissa käsissä Viivi & Wagner tai Fingerpori elokuvana. Eipä Pekka Puupäätkään ollut kuin kuuden kuvan vitsisarjoja ja silti niistä onnistuttiin 1950-luvulla jalostamaan toimivia elokuvia, kun oli oikea porukka. Piirretyn hahmon näkeminen ihmisnäyttelijänä voi tosin olla lähes pelottava kokemus, etenkin jos alkuperäinen on erityisen tuttu.

14. Uuno Turhapuro ja keksinnöt elokuvissa

Spede ja Vesku kuuluvat suomalaisen kokoperheen viihteen tärkeimpiin vaikuttajiin. Kirjoitin Uunoista jo taannoin, enkä tee nyt toisintoa aiheesta. Keskityn nyt yhteen niihin liittyvään osa-alueeseen. Keksinnöt esittävät merkittävää osaa Speden elokuvissa ja elämässä, hän patentoi niistä lukuisia, osa ihmeellisiä, osa jopa käytännöllisiä. Ikimuistoisimpiin kuuluu Turhapuro-elokuvissa nähdyt keittoautomaatti, herätyskello, kaksikeulainen auto ja mäkihyppylinko, sekä Speden Speleissä käytetyt nopeuspeli ja poljettava autorata.
Hauskat keksinnöthän toimii elokuvissa lähes aina. Wallace & Gromitin ja Pee Wee's Big Adventuren automaattiset mekanismit kuuluu leffojen parhaisiin puoliin. Pekka ja Pätkä toimivat keksijöinä hauskasti, alkukuusta televisiossakin nähty Riemukas Robinsonin perhe keskittyi aiheeseen ja sitten on vielä Niiskut ja Pelle Pelottomat. Yhteistä näillä kaikilla on yleensä se, että keksinnöt ovat siihen asti nerokkaita kunnes jokin menee pieleen ja sepäs vasta onkin hauskaa.
Kuluneimpia vitsejä on tietysti se, kun keksijä sekoittelee yhdisteitä ja juuri kun ollaan onnistumassa, huone räjähtää aiheuttaen (yleensä) miehen muuttumisen mustaksi. Sama toistetaan ehkä muutaman kerran samoin seurauksin. Lopullinen keksintö saattaa myös usein olla aivan jotain muuta kuin oli tarkoitus. Toisaalta, vahingossahan niitä parhaita keksintöjä on oikeastikin keksitty. Sipseistä ja kokiksesta sydämentahdistimiin ja muoviin, monet keksitty sattumalta.
Amerikassa tällainen taitaa olla elokuvissa yleisintä, siellä tosin taidetaan paukuttaa koululaisten päähänkin tiedettä vähän eritavoin kuin vaikkapa Suomessa. Monissa jenkkiohjelmissa näkee koululaisilla olevan ainaisia tiedeprojekteja, josta sitten revitään huumoria. Käytetty vitsi on ainekin se, että koululainen pyytää apua vanhemmaltaan joka lopulta joutuu tekemään sen itse ja mahdollisesti juuri yönä ennen projektien esittelyä. Myös sammakon silpominen on samaa sarjaa jenkkisarjoissa toistuvista koulukuvista.
Leffoissa esiintyvillä todellisilla tai trikatuilla keksinnöillä on siis pääsääntöisesti lähinnä viiihdearvoa, eikä kyseessä ole mitää varsinaisia da vincejä. Kaikenikäisistä on kiva katsella moisia mielikuvituksen tuotteita ja ne ovat myös yksi olennainen mauste Uunoissa.

13. Rautajätti ja animaattorien hienoin vuosikerta

Disneyn animoijat ja ohjaajat saattavat helposti jäädä tuntemattomammiksi ja leffat mielletään yksinkertaisesti vain Disney-elokuviksi, jotka on työstetty hyväksihavaittujen vanhojen kaavojen mukaan. Kuinka moni kuitenkaan tietää, että esimerkiksi Topi & Tessu (1981) -elokuvan animointitiimiin kuului Tim Burton, Henry Selick, John Musker, Ron Clements, Brad Bird ja John Lasseter. He kaikki olivat luokkakavereita, melkoista vuosikertaa.

Burton oli turhautunut leirissä ja Topia & Tessua seuraavan Tronin jälkeen saikin pian mahdollisuuden toteuttaa loistavan lyhytelokuvansa Vincentin (1982), josta pikkuhiljaa sitten lähti ura kasvamaan yhdeksi tunnetuimmista nykyohjaajista. Henry Selick oli mukana Return to Ozissa, jonka jälkeen on pitänyt pääpainon animaatioissa, joista tunnetuimmat ovat Painajainen ennen joulua, Jaakko ja Jättipersikka, sekä Coraline. Selick on kirjoittanut juuri viimevuotisen Coralinen jälkeen vakkarisopimuksen Pixarin kanssa.

John Lasseter alkoi ottaa pesäeroa ja alunperin yhtiön takaama Urhea pikku leivänpaahdin toteutettiin lopulta vähemmällä Disney-panostuksella, jonka ansiosta tästä legendaarisesta kulttisuosikista tuli astetta synkempi animaatio. Elokuvan tekeminen aloitettiin kun oli ensin tehty kokeiluja kaksi- ja kolmiulotteisuutta yhdistelemällä, pienen Hassut Hurjat Hirviöt -version verran. Lasseterin kanssa elokuvaa oli toteuttamassa myös moni muu tuleva Pixar-tiimin jäsen. Tuolloin Lucasfilm Computer Graphics Groupin nimellä esiintynyt tietokone-grafiikan edelläkävijä muutti myöhemmin nimensä siis Pixariksi ja Lasseterista tuli yksi nimekkäimpiä amerikkalaisia animaation parissa työskenteleviä henkilöitä. Ohjaushommissa häntä on nähty monissa Pixarin lyhytelokuvissa, kahdessa ensimmäisessä Toy Storyssa ja Autot-elokuvassa, tuottajana hän on vielä huomattavasti ahkerampi ja hän hoitaa myös Ghibli-elokuvien jenkkikäännökset.

Brad Bird siirtyi Disneyn jälkeen auttamaan muuta porukkaa tekemään Simpsoneista sen mitä se on nykyään, siirtämään sen minuutin pituisista jaksoista puolituntisiin ja lopulta mielestäni parhaaksi televisiosarjaksi ikinä, vaikka taso ei enää olekaan ihan samaa. Bird päätyi kuitenkin pois sarjan parista tekemään pitkän elokuvansa Rautajätti (1999), josta luukun kuva. Vaikka se ei ehkä menestynyt niin hyvin kuin myöhemmät Pixar-tuotannot, se on hieno elokuva ja Birdin taidonnäyte. Lasseter otti sen myötä Birdin Pixarille, jossa hän on ohjannut kaksi yhtiön mestariteosta, Ihmeperheen ja Rottatouillen. Jälkimmäinen oli samaanaikaan tuotannossa kuin The Simpsons -elokuva, joten hän soti tavallaan hieman omiaan vastaan. Mikä hauskinta, Bird ohjaa tällä hetkellä kuitenkin mm. Samuli Edelmannia, sillä hän ottaa vapaata animaatiosta ja on Mission Impossible IV:n ohjaaja.

Vaikka Simpsoneissa on aikojen saatossa esitetty paljon suotuisiakin tribuutteja, disneypoppoon huumorintaju ei enää sulattanut elokuvassa esiintynyttä vitsiä, jossa Bart kuvailee mustat rintaliivit päässä, olevansa "pahan yhtiön maskotti".

Jokainen näistä ehdottomista elokuvan ja animaation mestareista ovat halunneet uransa alussa siis irti Disneylta ja toteuttaa omia visioitaan. Disneyhan on silti sen kokoluokan jätti, että se on ostanut Pixarin ja Burtonkin on palanut pääkallopaikalle ainekin kahden Disney Digital 3D -elokuvan ohjaamisen ajaksi, joista ensimmäinen oli Liisa ihmemaassa ja toinen tulee olemaan uusi versio Burtonin vanhasta Frankenweeniesta.

John Musker ja Ron Clements ovat kuitenkin olleet uskollisia tuolle perhe-elokuvien mekalle ja ovat muodostaneet menestyneen ohjaajaduon, jotka vastasivat kahdesta suuresta menestysleffasta lapsuudessani, Pienestä merenneidosta ja Aladdinista. Paluu juurille koettiin taannoin Prinsessa ja Sammakko -elokuvan myötä.

Näillä olisikin luokkakokous, johon voisi mennä kuokkimaan.

12. Vuk ja kirpparien piirroshelmet

Luukusta kurkkaa tänään kettu Vuk. Kirpputorit on täynnä vanhoja vhs-kasetteja. Elokuvia ja piirrettyjä saa muutamilla kymmenillä senteillä, vaikka sisältö on saattanut olla jollekin tärkeimpää kuin mikään muu elokuva tms. Vanhat Omaxi-kasetit ja muut vastaavat sisältävät usein aivan loistavia piirrettyjä, jotka saattaa olla täysin tuntemattomia monille. Näille on tosin perustettu joitain pienimuotoisia sivustoja, joissa kokemuksia tuotoksista voi jakaa.

Monet tämän kaliiberin videoista sisältää vanhempaa animea tai mahdollisesti jotain eurooppalaisia tuotantoja, kuten unkarilainen Vuk. Kyseinen kettu tosin kuulunnee siihen tunnetuimpaan päähän ja se on päässyt nykyään ihan dvd-levitykseenkin. Monet kuitenkin ovat tuntemattomaksi jääviä, mutta merkitsevät suuresti niille jotka ovat pienenä olleet etuoikeutettuja niitä katsomaan. Kuten olen jo monasti aiemminkin maininnut, minulle ne ovat Erämaan kutsu, Rai Luolapoika ja Ihmemaa Oz, animeversioina kaikki. Toki myöhemmin moni muu, mutta nämä olivat kaikista ensimmäiset, kaiken lisäksi ruotsiksi dubattuna ja suomitekstein.

Tyttöystävälleni samaa virkaa toimitti Lady, Ladyt ja Superperheet, jotka ovatkin aivan loistavia. Haalin itse edelleen kaikkia näitä kasetteja kirppareilta, kaikki eivät ehkä ole niin ihmeellisiä, mutta sehän siinä onkin hauskinta, ettei voi tietää kuinka mainio helmi voi paljastuisikin, näistä kun ei hirveämmin ennakkokäsityksiä ole, kun niistä ei elokuvajulkaisuissa juuri huomioida.

Olen suuri vhs-kasettien kannattaja ja vaikka moni tuhoaa varastojaan niistä, itse vain kartutan, mielestäni kasettien kotelotkin ovat jo itsessään niin hienoja ja päätyihin mahtuu nimikin inhimillisin kirjaimin. Tietenkin kuluneet katsomiskelvottomat nauhat voi vähän rassata, mutta ei kyllä oikeasti edes niin paljon kuin tökkivät dvd-levyt. On tullut katsottua täydellisen lumirakeisia ja vain haamukuvana näkyviä kasetteja loppuun asti, mutta digitöksötys raivostuttaa niin paljon, että on ennemmin lopetettava katsominen.

Viimeisimmät kirppariostokseni ovat Omaxin julkaisemat Super Mario 2, Super Mario 3 ja Taistelu maasta, sekä Filmnationin Lumikin uudet seikkailut. Vielä en ole kerennyt katsella niitä, mutta luulisin ainekin Taistelu maasta olevan huippukamaa, muut ovat sarjoista leikeltyjä osia, mutta se on ihan rehellinen parituntinen piirretty perhe-elokuva. Ainut ärsyttävä puoli julkaisuissa on, että niissä on vähän heikosti infoa tekijöistä tai julkaisuvuosista. Lähinnä ei mitään infoa, ei alkuperämaata, yhdestäkään vuosiluvusta puhumattakaan. Vaikka alkuperäiskielisen nimen jostain saisi kalastettua, kaikkia etsimiäni ei edes imdb ole tunnistanut.

"Elämme kaukana tulevaisuudessa. Maan ilmakehä on saastunut ja merien kalat ovat kuolleet. Ihmiset, jotka ovat säilyneet hengissä ydinsodasta ovat lähteneet Maasta antaakseen luonnon itse palautua normaaliksi. Kun Maa on palautunut entiselleen ja ihmiskunta aikoo muuttaa takaisin Maahan alkaa tarinamme..." - Taistelu maasta

11. Kirikou ja ranskalainen animaatio

Kirikou. Tämä nuori afrikkalainen edesauttoi ranskalaisen animaation uutta nousua hieman yli kymmenen vuotta sitten. Kelataanpa taaksepäin. Ranska tunnetaan elokuvan syntymaana, mutta se ansaitsee maininnan myös animaatiopanoksestaan. Reilu kymmenen vuotta elokuvan syntymän jälkeen ensimmäinen animaatioelokuva näki päivänvalon, kyseessä on ranskalainen Fantasmagorie (1908), josta vastasi melko tuntemattomaksi jäänyt Émile Cohl.

Animaatioelokuvan ensimmäinen luku on siis tämä reilun minuutin pituinen elokuva muistuttaa omia kouluaikaisia raapustuksia, joita tein sivujen laitaan, joita pläräämällä tikku-ukot härväsivät pikkuloossissaan tehden akrobaattisia taikojaan ja joutuivat kummallisten tapahtumien kohteeksi. Elokuva näyttää liitutaululla elävältä tapahtumien jatkumolta, mutta tarkemmin katsottaessa huomaa sen olevan mustalla hiilellä piirrettyä kuvaa valkoiselle paperille, joka on käännetty negatiiviksi. Pätkä kannattaa ilman muuta katsella tubesta, puolitoista minuuttia ei ole kova menetys, vaikka ei kyseistä virstanpylvästä osaisi arvostaakaan. Fantasmografia oli elokuvan aikaa edeltävä liikkuvan kuvan muoto, jota harjoitettiin kuvioiduin lyhdyin pimeän huoneen seinälle.

Venäjällä synynyt Alexandre Alexeieff loi Ranskassa uraansa animaattorina, kehittäen oman neulatekniikkansa, joka perustui varjojen muuttamiseen neuloja liikuttamalla. 1930-luvulla alkaneeseen uraan kuuluu myös mm. Orson Wellesin The Trialin (1962) alkujakson animointi. Alexeieff animoi Mussorgskyn Night on Bald Mountainia mukailevan elokuvan 1933, seitsemän vuotta ennen Fantasiaa ja olisi todellakin kiintoisaa tietää millainen vaikutus sillä on ollut Disneyn leiriin. Kirjoitan Alexeieffista tarkemmin toisessa jutussa.

Ladislas Starevich vastasi ensimmäisestä pitkästä ranskalaisesta animaatioelokuvasta. Stop-motion tekniikkaa käyttävä Ketun tarina julkaistiin kuudentena pitkänä animaationa ikinä, ennen Lumikkia samana vuonna 1937. Tämän jälkeen alkoi merkittävien ranskalaisten animaatioden laskusuhdanne. Ennen nykyistä uutta tulemista, suurimman maininnan ansaitsee silti René Lalouxin Villi Planeetta (1973), jonka loistavuus on tosin enemmänkin tsekkianimaattorien ansiota. Scifileffa, jolla on jonkinasteinen kulttikanta, otettiin jenkkilevitykseen Roger Cormanin toimesta. Tunnetuimpiin animaatioihin kuuluvat Asterixit ja Tintit ovat tietysti myös oma lukunsa. Tintin seikkailuja olen lähiaikoina katsellutkin kokoelmaboksilta ja seasta löytyy helmiä, taso on kuitenkin vaihtelevaa.

Uuden ranskalaisen animaation aikakauden laukaisivat Michel Ocelot ja Sylvain Chomet. Ocelot elokuvallaan Kirikou ja Paha Noita (1998), sekä Chomet Oscar-ehdokkaallaan Bellevillen kolmoset (2003). Kuten ranskalaisen animaation traditioon kuuluu, kummatkaan ei täysin noudata yleisiä animaation linjoja. Kirikou on kaksiulottein ja väriloistokas, afrikkalaisia kansantaruja kuvastava elokuva, jolle tehtiin myös jatko-osa. Katselin juuri Ocelotin uudemman elokuvan Azur & Asmar, jossa kuvasto oli islamilaista upeine rakennuksineen ja ympäristöineen. Kuvallisesta puolesta huolimatta hieman kuitenkin petyin leffaan kokonaisuutena.

Viimeistään Bellevillen kolmoset herätti maailman ranskalaisen animaation pariin. Oscar-ehdokkuus teki tietenkin oman osuutensa asiaan, mutta leffahan on mainio. Surrealistinen animaatiojälki tyylikkäine karikatyyreineen löysi katsojakuntansa ja jatkoa saadaan nyt vihdoin Illusionistin (2010) myötä, jonka näkemistä odotan malttamattomana.

En ole vieläkään nähnyt Persepolista (2007), joka on kerännyt kiitosta ympäri maailman ilmestymisestään lähtien. Animaatiojälki siinäkin on trailerin perusteella upeaa, eikä kokonaisuutta voi ainekaan pahentaa, että siitä löytyy ääninäyttelijänä suosikki näyttelijättäreni Catherine Deneuve. Ranska on kaiken tämän myötä siis löydetty uudestaan animaatiorintamalla ja uskon laadukkaiden leffojen tuloon jatkossakin. Kannattaa ottaa käsittelyyn jokunen näistä leffoista, jos on ne jostain syystä missannut.

10. Buster Keaton ja slapstick

Elokuvia kerettiin tehdä mykkinä kolmisenkymmentä vuotta ennen äänielokuvan tuloa ja sinä aikana kuvattiin slapstick-komedioita kelatolkulla enemmän kuin seuraavana 80 vuotena. Tuon ajan leffat pelasivat ymmärrettävästi vähemmän kerronnallisilla ja enemmän kuvallisilla vitseillä. Mykkyys takaa myös ikä- ja kielimuurien ylitse yltymisen ja suurimmalta osin tuon ajan komediat menee läpi vaikka tekstilaattoja ymmärtämättä. Samalla periaattella myös Myyrän seikkailut toimii vailla dubbauksen tarvetta, kansainvälisenä jo sellaisenaan.

Ylläolevassa kuvassa tähystää sirkustaustan takaa ponnistava Buster Keaton, joka vastasi kaikista hauskimmista ja hurjimmista mykänajan elokuvista. Vaikka Keaton ikävä kyllä taitaakin kuulua nykyään enemmänkin vain elitistien ylistyksen kohteeksi, se päihittää Chaplinin 1920-luvun uhkarohkeimpana koomikkona. Chape teki emotionaalisia mestariteoksia ja Keaton asetti itsensä hengenvaaraan viihteen vuoksi.

Liukastu banaaniin ja sitä rataa, niinkö. Ehkä sitäkin, mutta ei kannata tuomita koko lajia yleisten toistojen takia. Ohukainen ja Paksukainen eli Laurel ja Hardy edustaa typeryyttä puhtaimmillaan, katselee kai sitä, mutten suosittele lähtökohdaksi mykkään komediaan tutustuessa. Harold Lloyd killui tunnetusti kellonviisarista ja muuta äijäpahasesta ei nykyään muisteta. Harry Langdon oli surullinen klovni ja Fatty Arbuckle lihava äijä jota syytettiin tosielämässä näyttelijätär Virginia Rappen raiskauksesta joka johti kuolemaan. Oli rikos totta tai ei, Arbuckle ura oli ohi ja ainut joka nousi puolustamaan tätä, oli Buster Keaton, jonka Fatty oli ottanut suojatikseen muutamia vuosia aiemmin.

Keatonin leffat on viihdettä koko perheelle ja niitä kannattaa katsella siinä missä chapejakin. Vaikuttavat gagit ja hölmökin huumori puree varmasti kaikenikäisiin ja monet kivikasvon leffoista ei ole edes pelkkää hupia vaan myös elokuvallisia mestariteoksia. Viisi ylitse muiden: Our Hospitality, Sherlock Jr., General, Steamboat Bill Jr. ja Cameraman, vuosiväliltä 1923-1928. Tsekatkaa. Ehdottomasti viisi elokuvaa you must see before you die. Myös lyhäreistä löytyy pitkä liuta onnistumisia.

Suomennoksetkin ovat niin laadukkaita, että hirvittää. Finnkino on julkaissut Ruutia, räminää ja rakkautta ja Kovaa kyytiä ja kaunokaisia dvd:lle, eli mainitsemistani kaksi ensimmäistä. Varoituksen sana, nämä painokset sisältävät ääniraidallaan pelkkää projektorin säksätystä, että jos on mahdollista hankkia muualta niin suosittelen. Itselläni on jos jonkinnäköisinä julkaisuina Keatonin leffoja ja voin kertoa, että jokaisen pilipalimusat voittaa soundtrackina kelanhakkauksen.

Rare Exports (2010)

Katselin kesällä kaikki Jalmari Helanderin lyhytelokuvat ja olin oikein vaikuttunut. Ammattitaitoista, muttei liian vakavaa. Omaperäisiä ideoita ja mitä ilmeisimmin hyvin pienellä budjetilla tehtyä toimintaa, joka ei jää laadultaan pahemmin Hollywood-tuotannoista jälkeen. Odotukset Helanderin pankin räjäyttävää Rare Exportsia kohtaan olivat täten kohtalaisen korkealla. En missään vaiheessa oikeastaan edes epäillyt onnistunutta lopputulosta, vaan odotin mielenkiinnolla miten ytimekkäiden lyhäreiden ohjaaja täyttää pitkän elokuvan pyörimisajan.

Suomalaisten elokuvien taso on noussut koko ajan viimeisen kymmenen vuodenkin aikana ja yksi jos toinenkin suomalainen leffa on keretty huomioimaan ulkomailla, niin myös tämä. Samalla markkinoidaan myös korvatunturilaisen Joulupukin legendaa, joka ei olekaan mikä tahansa pukki. Alkuperäinen ilkeä kurittajapukki on vaihtunut aíkojen saatossa iloisen pulleroksi kokismainokseksi, mutta tässä elokuvassa on kyse siitä tarujen demonisesta rankaisijasta.

Elokuva alkaa englanninkielisellä jaksolla, jossa ulkomaisen tahon pukinkaivuu operaatio on tavoittanut kulminaatiopisteensä Korvatunturin nyppylällä. Englanninkieltä esiintyy leffan aikana ajoittain, mutta pääosin edetään ihan suomeksi. Kylän suomalaiset joutuvat pian ihmettelemään ja kummastelemaan, pääosissa nähdään Helanderin luottomies Jorma Tommila ja hänen poikansa Onni. Jälkimmäinen esittää pientä Pietaria, jota isukki ei meinaa tarpeeksi huomioda ja isommat pojat pitää pellenä. Kun pojulle valkenee, että joululahjoja onkin aina tuonut naapurin Piiparinen punanuttu päällä, alkaa armoton mytologian kotiopiskelu pukin perään.




Kyse ei siis ole mistään lastenelokuvasta, vaikka aivan tolkuttomasti ei ehkä tarvisi kuvia viilata ikärajaa pari vuotta alentaakseen. K-13 merkintä kattaa kuitenkin lievää pelottelua ja toimintaa, sekä harkitun tyyliteltyä kiroilua. Lastenelokuvan tunnusmerkkejä on kuitenkin leffan alkupuolisko täynnä, etenkin Onni Tommilan esittämän pojan ansiosta. Pojassa on tiettyä vanhankantaista herkkyyttä, jota ei voi kuin sympatiseerata. Tunnelma ei myöskään ole mikään liian ahdistava ja leffaa on lähinnä nautinto seurata pienine jännitysmomentteineen.

Roolitus on oikein onnistunut, tempo juuri sopiva, huumori mainion kuivaa ja tehosteet toimivia. Ainut joka vähän jää kaihertamaan, on tiettyjen asioiden loppuun asti vieminen. Tietynlainen lapsen näyttämisenhalun kliseinen ylidramaattisuus on läsnä, mutta kuitenkin vähän ontosti. Olisi voitu jättää se hillitymmäksi tai vetää suosiolla överiksi, tällaisenaan se on kuitenkin ehkä vähän puolitiessään, vaikkei siitä ehkä sen kummemmin siedä rokottaa. Helanderilla on jo tarinankerronta ja tehostepuoli täydellisesti hallussa, mutta ohjaamispuuhissa on ehkä vielä vähän kehittymisvaraa. Ensikertalaista tosin on kohtuutonta siinäkään suhteessa enempää moittia.

Meneekö pipru?

Alkuperäiset lyhärit vuosilta 2003 ja 2005 kannattaa myös tarkastaa ennen tai jälkeen leffan katsomisen, löytyvät tubesta. Myös muut Helanderin hengentuotokset on syytä tsekata, sillä ne ovat kaikki oikein viihdyttäviä, eikä ainekaan pituudella pilattuja. Aloittaa sopii vaikka parikymmentä minuuttisesta scifi-toiminnasta Ukkonen (2001), joka on ollut dvd-levityksessäkin ja levyltä paljastuu bonuksena myös vielä pari vuotta vanhempi, kaikista ensimmäinen Helander-teos, Maximillian Tarzan.

Ohjaajalla on nyt elämänsä tilaisuus loistavaan tulevaisuuteen, toivotaan nyt vain tulevien ratkaisujen puoltavan sitä. Hollywood on ilman muuta esittänyt jo kiinnostuksensa lupaukseen, mutta lahjakkuuksia niin usein mädättävä jenkkikoneisto ei ainekaan vielä ole saanut vastakaikua. Leffa on ylpeydenaihe suomalaiselle nykyelokuvalla ja sen rahkeet riittävät hyvinkin vaikka jokajouluiseksi katselutraditioksi.

9. Free Willy ja eläinelokuvat

Money shot: "provocative, sensational, or memorable sequence in a film, on which the film's commercial performance is perceived to depend."


Jos ylläoleva kuva ei ole money shot, niin ei mikään. Ihmisten jokaikiselle tajunnan kalvolle hakattu kuva, jolla taattiin varma menekki. Tuon ikimuistoisen kliimaksin lopullinen arvo populaarikulttuurille tuli pian selväksi, kun kohtausta parodioitiin loputtomiin erinäisissä isoissa ja pienissä julkaisuissa. Free Willy kuuluu toki muutenkin tunnetuimpien moderninin kokoperheenelokuvan klassikoiden joukkoon. Lapsen ja eläimen ystävyys on ollut jo pitkään hyväksihavaittu ja koskettava aihepiiri genressään.

Free Willyn kaltaiset tarinat toki jakavat yleisöään sen siirappisuuden takia ja yleiseksi vitsin aiheeksi sen on voinut kuvitella hyvinkin joutuvan, ei vähiten kaksimielisen nimivalinnan takia. Alkuperämaan amerikanenglannissa ei tällaista käytäntöä ehkä ole, mutta brittislangissa willy tarkoittaa tosiaan tuota miehistä lisääntymiselintä. Elokuvan Willy on kuitenkin miekkivalas, eli kikuleita ei leffassa suinkaan vapautella.

Free Willy sai myös jatko-osan ja sukseen myötä 1960-luvulla televisiossa ja elokuvissa pyörinyt Lassien merellinen vastine, Flipper tuotiin uudelleen pinnalle. Uusi, pari vuotta sitten suomessakin nähty versio tv-sarjasta alkoi pyörimään tähtenään nuori Jessica Alba. Elokuva-versiossa nähtiin kuitenkin Elijah Wood.


Eläinelokuvien suosituimpia kohteita taitavat kuitenkin olla koirat ja hevoset. Jack Londonin kirjaan perustuva Valkohammas (1991) ja Kotia Kohti (1993) kuuluvat Lassien jäkeisen elokuvan tunnetuimpiin koiraelokuviin. Nämä kuuluvat siis tähän aiheenmukaiseen draamakategoriaan, kun esimerkiksi Beethoven-elokuvat ovat selkeästi komediapainotteisia. Kaksi ensimmäisenä mainittua ovat tunteisiinvetoajia ja vaikuttavia seikkailuelokuvia, kumpikin Disney-tuotantoja, kuten niin monet tässäkin sarjassa muutenkin. Kumpikin poiki jatko-osan ja elokuvia voi suositella vilpittömästi koko perheelle.


Hevoselokuvat ovat ehkä kaikista eniten leimautuneet tyttöjen elokuviksi. Black Beautyt ja Black Stallionit ovat itsellenikin tuttuja vain niiden kansikuvista, joissa mustat orit poseraa kaviot dramaattista taivasta vasten. Tiedä sitten, mitä olenkaan menettänyt, mutta ainut heppaleffa jonka juuri nyt muistan nähneeni on Hevoskuiskaaja.


Luc Jacquet nousi maailman maineeseen elouvallaan Pingviinien matka. Ura eläinten parissa jatkui pahemman kerran eräältä suomalaistuotannolta kalskahtaen, elokuvalla nimeltään Tyttö ja Kettu (2007). Dokumentaarinen tyyli on jätetty taakse ja ensimmäisessä Jacquetin näytelmäelokuvassa nähdään sadunomainen tarina ystävyydestä, mutta myös kaunista luonnon ja eläinten kuvausta. Viimeisin katsomisen arvoinen elokuva tässä sarjassa, jonka itse olen nähnyt. Lähivuosina on tainnut monenlaista kissaa ja koiraa elokuvissa ollakin, mutta trailereiden perusteella taitavat olla sitä häsellysosastoa.

Luukusta polskahtaneen Free Willynkin telmimiskenttänä toiminut 1990-luku on tainnut olla eläinelokuvien parasta aikaa. Babe - urhea possu kuuluu tunnetuimpiin lajin leffoihin ja meilläpäin niin tekee myös Poika ja Ilves. Eikö sitten nykyään ole kiinnostusta, osaamista tai halua tehdä voimakkaita, tunteita herättäviä eläinleffoja, vai eikö niitä vain levitetä meillä, sillä luulisi olevan kysyntääkin. Eläinkouluttajien jopi on hyvin mielenkiintoinen työtehtävä elokuvien parissa. Luultavasti hyvin palkitsevaa, vaikkei siinä nimeä taida juuri tahkoa. Kyseessä on kuitenkin hyvin arvostettava koulukunta.

8. Yoda ja Tähtien Sota krääsä

George Lucas kuului tärkeään amerikkalaisohjaajien joukkoon, jotka nousivat 1970 -luvulla pinnalle ja muovasivat merkittävästi elokuvan yleistä linjaa, joka on nähtävillä vielä nykyäänkin. Tarkoituksenaan ohjaajalla oli toteuttaa kahden ensimmäisen pitkän elokuvansa* jälkeen oma näkemyksensä Flash Gordonista, muttei saanut siihen oikeuksia. Kuten varsin hyvin tiedämme, tätä takapakkia seurasi yksi historian tunnetuimmista elokuvista ja eeppisyyden rajat rikkova saaga, Tähtien Sota. Flash Gordonin sijaan Lucas loi oman scifi-skenaarionsa muinaisista mytologioista, tuoreemmista hirmuvalloista ja Kurosawan samurai-elokuvista ammentaen.
*THX-1138:n (1971) ja Svengijengi -62 (1973)

Mikä elokuvallisten ansioiden lisäksi ilmiössä on merkittävää, on siitä ryöpynnyt oheistuotteiden laaja kirjo ja menekki. Tuskin mikään muu elokuva on tuottanut niin paljon tuloja krääsällä kuin juuri Lucasin Tähtien Sota-imperiumi. Siinä missä aikalaiskollega Steven Spielberg muutti Tappajahailla käsityksen kesäkauden kassamagneeteista paria vuotta aiemmin, Lucas muutti käsityksen elokuvien oheistuotteista. Lucas teki itselleen suotuisan sopimuksen ennen elokuvan julkaisua, joka koski nimenomaan kaupoissa myytävää materiaalia.

Lucas vetäytyi ensimmäisen Tähtien sota -elokuvan jälkeen pois ohjaajan tehtävistä yli kahdeksi vuosikymmeneksi ja keskittyi visionäärin rooliin ja isoa rahaa tahkomaan. Optimaalimpaa kohdetta krääsälle on toki hankala keksiäkään, näiden elokuvien maailmasta kun löytyy niin paljon mielikuvituksellisia ja ikimuistoisia hahmoja. Figuurit olivat myös äärimmäisen hienoja, kompaktin kokoisia, yksinkertaisia, mutta tyylikkäitä.

Ennen kouluikää sain veljeltäni lahjaksi säkillisen noita vanhoja figuja, suurin osa ilman aseita tosin. Ajan myötä loputkin tarvikkeet ovat hävinneet, päistä ja ja muista puhumattakaan. Sen verran veljeni otti tosin omiaan takaisin, että prinsessa Leialta sulatettiin pian pää, Jedin Paluun hirviön isännältä kolvattiin silmä ja R2-D2 räjähti taivaan tuuliin uutena vuotena, jolta vain jalka on säilynyt muistona.

Sen verranhan nuo vanhat muovinpalat haperoituvat muutenkin vuosien aikana, että leikkikäytössä raajat jo sinkoilee ja keräilijöiltä löytyvien priimayksilöiden arvon luulisi jossain vaiheessa nousevan. Uuden trilogian hahmoista hankin myöhemmin vain Darth Maulin, eikä hahmon rakenne oikeastaan juuri ilahduttanut. Muuta krääsää Phantom Menacen (Episodi 1) tiimoilta on läjäpäin, koska se ilmestyi itselleni otollisimpaan aikaan ja ilmestymisen aikoihin satuin juuri visiteeraamaan Englannissa. On kalenteria, mukia, tarroja, karkkikääreitä, sipsipusseja, limpparietikettejä, Pezejä, julisteita, lehtiä, kirjoja, soundtrackia, hiirimattoa ja kaikki silloiset lehtijututkin arkistoituna. Phantom Menace oli tosin erittäin hyvin markkinoitukin, samaa ei voi sanoa Kloonien hyökkäyksestä (Episodi 2), josta en liiemmälti edes pitänyt. Jälkimmäisistä osista en omista krääsää, järkytyksekseni huomaan etten omista koko Sithin kostoa (Episodi 3) ollenkaan.

Hullaantuminen ja sekoaminen ovat tietysti eri asioita, Tähtien Sodat ovat aiheuttaneet ympäri maailman kumpaakin. Terve keräily ja malttamaton odottaminen ovat vielä kiva asia, mutta onkohan Jedi-lahkoon kääntyminen ja kuukaudeksi leffateatterin eteen leiriytyminen enää sitä. Phantom Menacen ilmestyessä, lippuja oli myyty jo monta päivää Lahdessa, ennen kuin lunastimme lippumme parhaille paikoille maailman ensi-iltaan 19.5.1999 klo 0.01. Jotain etuja siis asuinalueessakin.

7. Maija Poppanen ja musikaalit

Maija Poppanen liitämässä kaupungin yllä, valmiina laulamaan absurdeja laulunumeroitaan. Disneyn hassahtaneen mainio leffa edusti musikaalien kulta-ajan viimeisiä numeroita vuotta ennen Sound of Musicia (1965). Disneyn animaatioklassikot ovat laskeneet musiikkinumeroiden varaan alusta asti, mutta näytelmäelokuvissa se on ollut vähempää. Maija Poppasen tavoin piirrettyä kuvaa näyteltyyn sekoittava Lumottu (2007) on tosin erittäin onnistunut musikaalihtava Disney-tuotanto, joka on parodioi itseironisesti oman talon animaatioklassikkoja.

Perinteisimmissä musikaaleissa musiikki pärähtää kesken kohtauksen käyntiin, liittyen olennaisesti sen hetkisiin meininkeihin ja usein läsnäolevat hahmot osallistuvat laulantaan. Kaikkea typerää saattaa tapahtua sen aikana, mutta laulunumeron loputtua kaikki voi palata ennalleen. Ne voivat kuvastaa tunnetiloja tai olla opettavaisia. Maija Poppanen saapuu lastenhoitajaksi taivaalta ja kehittää lapsille laulun siivoamisesta. Toisaalta, Poppanen sanoo myös supercallifragilisticexpialidocious ja paljon muita helppoja hokemia.

Onhan musikaalienkin joukossa erikoistapauksia, jotka ei sovellu perheen pienimmille, mutta etenkin kulta-ajan leffat on kaikille oikein sopivia. Katselin juuri muutaman päivän takaisesta luukustakin kurkistaneen Shirley Templen hyväntuulisuutta pursuavan Captain Januaryn (1936), joka kuuluu äänielokuvan historian ensimmäisen täyden vuosikymmenen mainioimpiin musikaalituotoksiin. Templen lisäksi hänen steppikollegansa Fred Astaire teki hittinsä samoihin aikoihin.

Gene Kelly tähditti Frank Sinatran kanssa loistavan letkeää On the Townia (1949) muutamaa vuotta ennen kaikkien aikojen tunnetuimpiin musikaaleihin kuuluvaa elokuvaansa Laulavat Sadepisarat (1952). Kumpikin kuuluisi joka kodin must-see listoille ja onneksemme Suomen televisiossa on lähivuosina näytettykin lähes kaikki suurimpien klassikoiden joukkoon kuuluvat musikaalit. Toivottavasti perinnettä ei katkaista vastaisuudessakaan.

Musikaalit ovat melko usein myös ihastuttavan värikkäitä, ainekin ne jotka ovat värielokuvia ylipäätään.. Harmillista sinänsä, että musikaalien tuotanto on nykyisellään aika olematonta meillä läntisessä maailmassa. Toista se on Intiassa, jossa värikkäitäkin värikkäämpiä Bollywood-musikaaleja tuotetaan sellaisia määriä, ettei niitä kerkeisi elinikänään katsoa. Vaikka ilmiöstä on alettu puhua enemmän, niiden tuloa televisiolevitykseemme - saati teatterilevitykseen on saatu vielä odottaa.

Toy Story 3 -kisa on päättynyt ja voittajat ovat...

(c) Disney

Kilpailu on nyt siis päättynyt ja voittajiksi suoriutuivat seuraavat tahot:

1. T-paita, lippis ja magneettisetti: Harri
2. Lippis ja magneettisetti: Nia
3. Magneettisetti: Paivi
4. Magneettisetti: Cinefiliaa
5. Toy Story 2 -dvd: Riikka

Voittajat ovat hyvät ja pistävät osoitetietonsa sähköpostiini jakkiih@hotmail jotta palkinnot saadaan lähtemään, laittakaa mukaan myös nimimerkkinne. Kiitoksia kaikille osallistujille ja hyvät itsenäisyyspäivän jatkot.

6. King Kong ja muut lempeät hirviöt, rohkeat seikkailijat

Lempeän ärjyjä hirviöitä ja nokkelia seikkailijoita. Etenkin 1930-1950 luvuilla osattiin vielä tehdä harmittoman soveliaita seikkailuja, jotka eivät sotkeneet sekaan liikaa seksiä ja väkivaltaa. King Kong (1933) ja Robin Hoodin seikkailut (1938) ovat näistä oikein hyviä esimerkkejä. King Kong näyttää ainekin oman dvd:ni takakannen mukaan olevan K-15, siinä taas näkee kuinka osuvia nekin joskus osaavat olla, eivät kovinkaan. King Kong ei ole juurikaan jotain käsi -tai sätkynukkea pelottavampi, oikeastaan jopa harmittomampi. Leffaa näytetään Suomen televisiossakin iltapäivällä, enkä pieniäkään lapsia kieltäisi sitä katsomasta, päinvastoin.

Seikkailu- ja hirviöelokuvat ovat ehkä ainekin ennen leimautuneet enemmän poikien jutuksi, mutta luulenpa että nykyisin ollaan tasa-arvoisempia. Toisaalta leffat kuten Muumio, Pirates of the Caribbean ja Prince of Persia kerännee naiskatsojia deppeillään ja gyllenhaaleillaan jopa enemmän. Ainoastaan ensimmäisenä mainittu toimii paremmin nokkelan naispääosan, Rachel Weiszin harteilla. Näitä genrejä on lähivuosina viljelty aika paljonkin, hieman kuivemman ysärin jälkeen.

Kasari oli seikkailuelokuvien kulta-aikaa, hyvin pitkälti Tähtien Sodan ja Indiana Jonesin kaltaisten suunnannäyttäjien ansiosta. Seuraava tuleminen lähti rullaamaan kuluvalla vuosituhannella Taru Sormusten Herrasta -trilogian käynnistämänä ja entistä hurjempana. Mahtuuhan 1990-luvullekin Jurassic Park, joka osoitti kuinka tietsikkaefektien laatu on tavoittanut lakipisteensä, jota monet olivat odottaneet megalomaanisimpia projektejaan varten. Aidonoloiset dinosaurukset ovat tosin ehkä liikaa perheen pienimmille. Jumanji ilmestyi muutamaa vuotta myöhemmin ja on ehkä hivenen sopivampi, vaikka hurja kaikkine viidakon eläimineen onkin.

Palataksemme lopuksi sinne harmittomalle 1930-luvulle, pyhimmän seikkailuelokuvien kolminaisuuden sinetöi King Kongin ja Robin Hoodin lisäksi se alkuperäinen Tarzan (1932), Johnny Weissmüller Tarzanina, Maureen O'Sullivan Janena. Oooo-lioli-oooOO-lioli-Oooooo, jonkinasteista väkivaltaa ehkä piisaa, mutta harmittomimmasta päästähän se taitaa olla, verrattuna vaikkapa nykyisiin aamupiirrettyihin.

5. Matilda ja muut Roald Dahl -filmatisoinnit

Roald Dahl oli lapsuuteni suosikkikirjailija, jolta luin kaikki parikymmentä suomennettua lastenkirjaa hyvin varhaisessa vaiheessa ja myöhemmin myös aikuisille suunnattua materiaalia. Dahlin tuotantoa on filmatisoitu melko ahkerasti ja tunnetuin niistä taitaa nykyään olla Burtonin versio tarinasta Jali ja Suklaatehdas. Täytyy kuitenkin todeta, että kyseinen leffa on omasta mielestäni ehkä huonoin ja turhin näkemäni väännös kirjailijan tuotannosta.

Yllä olevassa kuvassa on Mara Wilson Matildana (1996), joka kuuluu ensimmäisiin kirjoihin jonka luin ja taisin kuunnella kuuntelukasettinakin aika moneen kertaan. Matilda on poikkeuksellisen lahjakas ja välinpitämättömästä perheestään turhautunut pikkutyttö, joka ahmii jo ensimmäisten elinvuosiensa aikana kirjaston kirjaklassikoita ja huomaa yllättäviä lahjoja itsellään. Matilda ystävystyy koulun alkaessa hieman reppanan opettajattarensa kanssa ja heistä kehkeytyy todelliset soulmatesit. Samana vuonna ilmestyi Henry Selickin ohjaama animaatio Jaakko ja jättipersikka. Leffa on tainnut jäädä ohjaajan tuotannosta Painajainen ennen joulua ja Coralinen varjoon, muttei versio vallan huono ole.

Kaksi parasta näkemääni Dahl-filmatisointia ovat ensimmäinen Jali ja Suklaatehdas (1971), sekä Kuka pelkää Noitia (1990). Jälkimmäinen on Nicholas Roegin loistava ja turhan vähälle huomiolle jäänyt tulkinta, jossa Anjelica Huston hoitaa ansioituneesti noidan roolin. Kirjana Noidat taitaa olla Dahlin tuotannosta paksuimmasta päästä ja huonona lukijana onnekseni se luettiin koulussa opettajani toimesta päivien päätteeksi (muut Dahlin kirjat olenkin lukenut jopa ihan itse, eli enemmän kuin keneltäkään muulta kirjailijalta ikinä!) Tarina on mukaansatempaava ja siinä on upeita yksityiskohtia, jotka Roeg saa hienosti välitettyä ruudullekin.

Dahlin kirjoissa on oma hölmö taianomainen maailmansa, joka kaappaa mukaan ensihetkistä lähtien. Hänen tuotannostaan löytyy myös paljon novelleja ja klassikkosatujen uudelleenasetteluja. Joissain kirjoista on myös yksinkertainen, mutta hauska kuvitus joka sopii täydellisesti tarinoiden henkeen. Kirjat eivät ikinä alennu liian lässyiksi, vaan niissä on paljon asioita jotka vetää aikuisiakin puoleensa. Ne ovat samalla älykkäitä ja rakastettavia, eikä koskaan voi erehtyä tekijästä.

Roald Dahlin kirjoituksia on nähty myös alkuperäisessä Alfred Hitchcock esittää -sarjassa peräti kuuden jakson verran ja uudelleen lämmitellyssä kasariversion pilotissa, jonka Tarantino muovasi oman Four Roomsin (1995) episodinsa lähteeksi. Dahl käsikirjoitti myös Bond-leffan Elät vain kahdesti (1967). Uusinta, Kekseliäs Kettu (Fantastic Mr. Fox, 2009) -filmatisointia en ole nähnykään, joka on aika noloa näinkin suurelta fanilta. Se on tuntunut olevan kuitenkin aika kehuttu, joten pitäisi koettaa korjata asia pian.

4. Shirley Temple

Kuinkas moni tunnistaa tämän pikku prinsessan? Shirley Temple on kaikkien lapsitähtien äiti, ehkei kirjaimellisesti, mutta vastaavan suuruusluokan ilmiötä ei ole tainnut hänen jälkeensä tullakaan. Viisivuotiaana Temple lauloi kappaleen On the Good Ship Lollipop elokuvassa Bright Eyes (1934), jonka jälkeen tuskin kukaan oli enää tunnistamatta häntä tuohon aikaan. Kyseisen kappaleen esitti tuolloin myös Betty Boopin äänenä tunnettu Mae Questel ja siitä esiintyy edelleen variaatiota nykyisessäkin populaarikulttuurissa.

Temple tahkoi hittielokuvaa toisensa perään seuraavat viisi vuotta, joissa hänen tavaranmerkikseen muodostui laulu- ja steppausnumerot, nätit kostyymit ja urhean pikkutantan olemus. Monissa elokuvissaan tyttö menetti äitinsä tai isänsä ja näin niistä muodostui entistä liikuttavampia selviytymistarinoita.

1935 ilmestyi kolme suurta hittiä Curly Top, Little Colonel ja Littlest Rebel. Amerikan sisällissodan aikoihin sijoittuvat leffat hönkii jotakuinkin Pieni talo preerialla -tyyppistä henkeä. Mustan väestön stereotypiointi on herättänyt joissain Templen tähdittämissä elokuvissa rasismisyytöksiä, kuten Littlest Rebelissa. Laiskanlännästi artikuloiva musta pelkuriorja kuuluu jokatapauksessa leffan omiin suosikkeihini, ottaa joku siitä nokkiinsa tai ei. Elokuvassa on myös kohtaus jossa Shirley lankkaa naamansa mustaksi, jottei häntä napattaisi kiinni kapinallisena valkoisena, kohtaus on söötti kun mikä. Leffan lopussa on myös mainio kohtaus, jossa Temple lepertelee Frank McGlynn Sr.:n esittämälle Abraham Lincolnille.
Menestys tuo vihamiehiä ja brittiläinen kriitikko Graham Greene kirjoitti lehteen vuonna 1937 hyökkäävän kirjoituksen, jossa hän väitti yhdeksänvuotiaan Templen olevan keski-ikäisille pervoille suunnattu tuote, jota kaupataan heille keimailevan Templen täydellisellä pikkutytön vartalolla. Kunnianloukkaussyyte nostettiin ja voitettiin.
Parin vuoden sisällä Temple teki vielä pari ikimuistoista roolisuoritusta, Heidinä (1937) ja etenkin tunnetuimmassa roolissaan Pikku Prinsessana (1939). Tämän jälkeen tapahtui ratkaisevan käänne Templen uralla, MGM olisi tahtonut hänet Dorothyn rooliin Ihmemaa Ozissa (1939), mutta tarjouksesta kieltäydyttiin ja lapsitähden uran viimeiseksi menestyneeksi elokuvaksi jäi Susannah of the Mounties (1939). Mielenkiintoinen ajatusleikki sinänsä, olisiko suuri menestys jatkunut erilaisen valinnan myötä ja Templestä olisi kasvanut teinitähti ja jopa vakavasti otettava näyttelijä aikuisiällä?
Seuraavat elokuvat eivät tosiaan enää menestyneet ja Temple ajatteli mennä pariksi vuodeksi naimisiin hädin tuskin täysikäisenä, kuten kunnon lapsitähden kuuluukin. Lapsen pyöräytettyään tuli ero ja uusi mies jonka kanssa sitten työstettiin loput lapset. En muista nähneeni muuta kulta-ajan jälkeistä leffaa kuin Apassilinnakkeen (1948), josta kyllä pidän ja siinä kaksikymppinen Templekin on parempi kuin moni keskiverto nainen länkkäreissä yleensä. 1950-luvun lopulla kolmekymppinen ex-tähti houstasi vielä Shirley Temple's Storybookia, joka koostui jaksoista joissa näyteltiin tunnettuja satuja. Sittemmin hän on ollut poliittisesti aktiivinen monella suunnalla.
Suurin osa Templen klassikoista on pistetty viime vuonna dvd-levitykseen, uuden tietokoneella väritetyn vaihtoehdon kanssa. Leffat kuuluvat niihin valkoboksisiin 20th Century Fox -klassikoihin, joita kaupoissa on myyty jo pitkään alle euron hintaan.
Jutun alussa esiintyvään kysymykseen palaten, kuinka moni tosiaan tunnisti tytön? Itselleni Shirley Temple on ollut pienestä asti lähes Chaplinin kaltainen itsestäänselvyys, mutta on vaikea veikkaila tietävätkö esimerkiksi minuakin nuoremmat sukupolvet häntä, ei kai niitä leffoja telkkaristakaan ole ihan liikaa tullut.

Toy Story 3 -kilpailu. Vielä ehtii osallistua!

(c) Disney

Viikonlopun ajan kerkee vielä osallistua blogissani Toy Story 3 -kisaan ja voittaa itselle tai kaverille joululahjaksi Toy Story -aiheisia palkintoja. Nyt kaikki jotka eivät ole vielä osallistuneet käykää korjaamassa asia täällä!

3. Yksin Kotona ja Macaulay Culkin

Reps, siinä rävähti kolmas luukku auki ja sieltähän pamahti ysäritähti, Macaulay Culkin. Yksin Kotona -elokuvassa suupielien rajoja rikkova lapsitähden suusta rynnistävä huuto vetää vertoja tunnettavuudessaan likimain sata vuotta aiemmin maalatun Edvard Munchin Huudolle. Siitä alkoi Culkinin maailmanvalloitus, joka kesti nelisen vuotta ja poiki viisi erityisen ikimuistoista kokoperheen elokuvaa, sekä näyttelijänkykyjä venyttävän psykologisen trillerin, Serkkupoika, vastaparinaan toinen tuolloinen lapsinäyttelijä Elijah Wood.

Yksin Kotona ja Yksin Kotona 2: Eksynyt New Yorkissa kuuluvat lähes olennaisena osana joulun viettoon meillä Suomessakin. Perhe lähtee kumpaisessakin ulkomaille joulunviettoon ja unohtavat pojan kotiin. Pahaiset murtomiehet jotka eivät älyllään loista, saavat kokea kuinka vaikeaa onkaan jallittaa tuota kekseliästä pojua joulunajan rötöstelyjensä keskellä. Kekseliäisyys on onneksi pojan parhaita puolia ja nimenomaan kaikki ovelat ansat ja keksinnöt tekevät leffasta jännittävän ja hauskan. Ensimmäinen osa on kuvattu yksinomaan Illinoisissa, muutamia Ranskassa kuvattuja hetkiä lukuunottamatta. Itse pidän kuitenkin enemmän kakkososan miljööstä New Yorkissa. Ehdoton suosikkihahmoni Culkinin lisäksi siinä on Brenda Frickerin esittämä Central Parkin linturouva, jossa on jotain äärimmäisen sympaattista. Yksin Kotona -sarjaa on jatkettu ainekin kahdella osalle, joissa ei kuitenkaan ole enää sama tekijätiimi.

Ohjaaja Chris Columbus. Yksin Kotona -elokuvien ohjaaja Chris Columbus aloitti uransa käsikirjoittamalla legendaarisen jouluhirviö-elokuvan Gremlins (1984) ja viihdyttävimpiin kasariseikkailuihin kuuluvan Arkajalat, jonka jälkeen tekijä on profiloitunut kokoperheen elokuvien ohjaajaksi ja tuottajaksi, hänen tunnetuimpiin ohjauksiinsa kuuluu mm. Mrs. Doubtfire - isä sisäkkönä, Yhdeksän kuukautta ja kaksi ensimmäistä Harry Potteria. Lapsellinen tatsi on erityisen huomattavissa Pottereita vertaillessa, sillä myöhemmät osat ovat selkeästi synkempiä.

Tyttöni Mun ilmestyi kahden Yksin Kotona -elokuvan välillä ja vaikka kyseessä onkin kokoperheen komediallinen draama, leffa ei ole lopulta niinkään kepeä. Se on kasvutarina, joka ei olekaan niin sokeroitu kun ensivaikutelma antaa ymmärtää. Ilman muuta hellyyttäväkin ja katsomisen arvoinen. Jatko-osa seurasi muutamaa vuotta myöhemmin, ilman Culkinia tosin. Näihin aikoihin näyttelijä ystävystyi Michael Jacksonin kanssa ja esiintyi myös Black and White -musiikkivideolla.

Vuonna 1994 lapsinäyttelijän ura päättyi tyylikkäästi kahden hyvin erilaisen "Rikun" esittämiseen. Ensimmäinen elokuvista on Riku Kirjamaassa (Pagemaster, 1994), jossa hän esittää arkaa lukutoukkaa, joka eksyy kirjastossa fantasiamaailmaan ja joutuu osaksi piirrettyä tarinaa. Toinen elokuvista on tietenkin Riku Rikas, jossa Culkin esittää maailman rikkainta kakaraa.

Tämän jälkeen Culkin alkoi potea murrosikää ja vetäytyi elokuvamaailmasta lähes kymmeneksi vuodeksi, mennäkseen vielä alaikäisenä pariksi vuodeksi naimisiin ja jäädäkseen kiinni huumeista, sekä todistaakseen Michael Jacksonin hyvän tahdon puolesta. Venähtäneen naamansa kanssa uutta tulemista tekevän näyttelijän viimeaikaisia elokuvia en ole nähnytkään, vaikka mielenkiinnosta pitäisi varmaan joku katsastaakin. Culkinin veli Kieran on myös näyttelijä, nähty Yksin Kotona -elokuvissakin, mutta tämä ei ole ikinä saanut niin suurta suosiota.

Enää 21. päivää jouluun.