Diablo III (2012)

Tietylle osalle ihmisistä ei varmasti ole vaikeaa löytää edellisen postauksen tarkoitusperiä, nimenomaan tämän kuun puolenvälin jälkeisenä aikana. Assosiatiivinen muistelo tutustumisesta ja yhteisestä matkasta suositun pelisarjan kanssa toimi alustuksena tälle jutulle.

Kaksitoista vuotta on kulunut Diablon toisesta osasta, joka on käytännössä elinikä pelimarkkinoilla. Voiko kolmas osa mitenkään vastata odotuksia, kyetä muuntautumaan ja kehittymään aiemmasta, menettämättä piiruakaan viihdyttävyydestään, sulavasta pelattavuudestaan ja koukuttavuudestaan?

Niille, jotka eivät jaa läheistä tuttavuutta pelisarjan kanssa, kyse ei ole kovinkaan vakavahenkisestä roolipelistä, lähinnä huolettomasta hutkimisesta ja hahmonkehittämisestä. Pelimaailma on laajahko, muttei lainkaan sokkeloinen ja peli pitää kyllä huolen siitä, ettei koskaan voi pudota kärryiltä. Kynnys aloittaa ja oppia on sen verran alhaalla, että mukaan on helppo hypätä. Ei ihme, että peli rikkoi heti ennätyksiä, sekä ennakko-, että avajaispäivän myynneissä.

Diablot sijoittuvat synkähköön, muttei kurttuotsaiseen, keskiaikaa muistuttavaan fantasiamaailmaan, jossa välejä selvitellään miekoin ja loitsuin. Verrattain realistisessa ympäristössä, etenkin itse toiminta on varsin piirrosmaista. Tottakai kuolinparahdukset ja muut korahdukset on toteutettu asiaankuuluvalla tavalla tyylitellyn aidoiksi, mutta itse silppuaminen on graafisen nättiä.

Toisinaan, aloittaessani uuden pelin pelaamista tai vaikka uuden levyn kuuntelua, etenkin sen ollessa erityisen odotettu, koen sen jollain tapaa huvittavana tai ehkä jopa hölmönä. Esimerkiksi juuri tässä tapauksessa. Vuosia on odotettu ja oikeastaan mitä?

Pääsen valitsemaan hahmon, jolla haluan pelata. Valitsen velhon. Otan vastaan kylänmiesten huolia ja murheita, tehtäviä ja neuvoja. Nappaan jonkun kepin mukaan, jolla menen sohimaan lähistöllä mellastavia örkkejä.. ehkä jopa availen muutaman kirstun. Kerään varallisuutta materian muodossa, jota pystyy heijastamaan numeroin pelihahmoni tehokkuuteen eri osa-alueilla. Toisinaan käyn kylillä vaihtamassa materiaa tai silkkaa latia erinäisiin hyödykkeisiin tahi palveluihin. Tämä jatkuu tehtävästä toiseen, kylästä toiseen, näytöksestä toiseen ja lopulta vaikeusasteesta toiseen.

Tämä lajityypinsä ikuinen sykli on verhottu keskivertotarinaan, ironiseen huumoriin, näyttäviin ja elokuvamaisiin välianimaatioihin, jotka tuskin kuitenkaan ovat syy pelien pelaamiseen. Koukuttavuus syntyy nimenomaan hahmonsa kehittämisestä ja uuden oppimisesta. Vielä yksi leveli, vielä yksi taito, vielä yksi uusi varuste, vielä yksi kätyrijoukko tai vihollishirmu joka lahdata. Sivullisen silmin ihan oikeasti todella typerän näköistä puuhaa. Verrattain vastaavaa peliä avovaimoni kuvaili joskus peliksi, jossa puhutaan paljon ja keräillään hanskoja. Siinähän se lyhyesti.

Peli on tietenkin teknisesti edellistä osaa kehittyneempi, se on myös aavistuksen verran piirrosmaisempi ja eläväisempi. Hahmoluokat ovat uudistuneet barbaaria lukuunottamatta, mutta silti valitsemani pelihahmo wizard tuntuisi muistuttavan aika paljon edellisen sorceressia. Suurin muutos on pienet käytännön asiat, joita löytyy yllättävän paljon. Muutoksen on käynyt läpi potionien käyttö, mana, loitsut, town portal, identifioiminen, checkpointit, mapit, kuoleminen, tavaroiden ja hahmojen ominaisuudet, jalokivet, joukossa pelaaminen jne. jne. Osa helpottaakseen, osa rajoittaakseen, omasta mielestäni muutokset ovat lähes poikkeuksetta parempaan päin.

Huolestuttavin muutos on pelin riippuvuus serveristä ja nettiyhteydestä yleensäkin. Pelin julkaisupäivänä en päässyt sitä kokeilemaankaan, koska serverit olivat tukossa. Miljoonia ihmisiä samanaikaisesti samassa paikassa voi aiheuttaa sellaista. Blizzardille tämä tuli täytenä yllätyksenä, vaikka nettipelaaminen on pelitalon ykkösprioriteetti. Varsin outoa. Parin päivän päästä avajaisjuhlallisuuksista seurasi jo huoltokatko, joka ei jääne viimeiseksi.

Ongelmista huolimatta olen päässyt jopa pelaamaan peliä välillä. Tyytyväisin mielin vielä kaiken lisäksi. Peli maksimoi pelaajan viihtyvyyden ja sulavan pelattavuuden kokonaisuudessaan. Ylimääräistä tehtävää ja yksityiskohtaa löytyy ihan mukavasti, vaihtelevuutta ja sopivissa määrin myös haastetta. Uudelleenpelattavuus vaikuttaisi olevan jälleen erittäin korkealla. Koluten melko pitkälti jokaisen sopen pelimaailmasta normaalitasolla, päädyin kiskaisemaan nirrin itseltään Diablolta, noin kahdenkymmenen pelitunnin jälkeen. Uskoakseni olen onnistunut siinä aina ensiyrittämällä pelatessani ensikertaa peliä ja näinhän siinä kävi taas. Pitkä ja antoisa vääntö toki, mutta suhteellisuus tuntuu hauskalta, joskus kun sitä ottaa auttamattomasti turpaansa parilta hassulta kätyriltäkin.

Neljän näytöksen urakka lähtee Diablon tipahdettua uudestaan käyntiin, seuraavalla vaikeusasteella. Kaikki muuttuu riittävän paljon pitääkseen touhuamisen vähintään yhtä kiinnostavana kuin ensikierroksella. Olin varma etten malttaisi olla aloittamatta heti uutta hahmoa, kovin kiinnostuneena niiden ominaisuuksista, mutta toisin kävi toistaiseksi. Uusi vaikeusaste tuo paljon aivan uusia puolia moneen asiaan. Mielenkiintoa ruokitaan onnistuneesti taukoamatta.

En ole ikinä pitänyt erityisemmin netissä pelaamisesta. Tämä toimikoon poikkeuksena sääntöön. Kera kelpo comraden, vaikeuksien taittaminen ja hyödykkeiden päikseen vaihtaminen on ihan mukavaa. Toisen peliin saa hyväksytty kaveri hypätä koska vain ja löytämänsä tavaran saa pitää. Lootit ovat kummallakin omat, mutta niitä saa vaihtaa. En yhtään ihmettele, että jotkut jäävät vastaaviin peleihin vakavastikin koukkuun. Kaikki on vain niin miellyttävästi toteutettu, kuluttajan etua ajatellen.

Onko pelistä nyt sitten sen kakkososan haastajaksi tai jopa päihittäjäksi? Peli ei ole tällä kertaa niin käänteentekevä, vaikka aikaa on kulunut monta kertaa kauemmin, kuin kahden ensimmäisen osan välillä. Ollessaan hyvin samanrunkoinen, lähinnä päivitetty ja johdonmukaistettu, monipuolistettu versio samasta vanhasta, kyllä Diablo III taisi sysätä edeltäjänsä hyllyn koristeeksi. Erittäin viihdyttävä ja pitkäikäinen tuote. Erinomainen etappi myös aloittaa matkansa lajityypin parissa.

Saat nahkalompakon

eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan kahvia.

Join ensimmäisen kupilliseni kahvia Kasakkamäen koulun ala-asteen kevätmyyjäisissä. Uskoakseni se oli Presidenttiä, join sen maidolla, vaikka muuten en siitä välittänyt. Talouteemme kahvinkeitin oli hankittu vasta vuotta tai paria aiemmin, äitini opetellessa juomaan sitä väkisin. Toivoi piristyvän. Itse toimin aluksi vain keittäjämestarina ja kuriirina, vähän suuta korkeintaan kostuttaen itse juomaan. Avatun paketin tuoksusta pidin. Myyjäisissä otin sitten ensiaskeleen kohti kokonaisen kupin tyhjentämistä kitusiini. Tein sen koska kaverikin otti, tottuneena kuluttajana.

Vietin saman kaverin kanssa paljon aikaa tulevana kesänä. Silloin kun emme viettäneet aikaa ulkona, saatoimme penkoa tämän perheen videoarkistoja, josta löytyikin mielenkiintoista tarjontaa, kuten esimerkiksi Dyyni tai Freaks. Hänen siskonsa oli juuri löytänyt rap-musiikin, kaveri kuunteli tuolloin Apulantaa ja Metallican Loadia. Loadia, joka oli ensimmäinen levyltä c-kasetille nauhoitettu albumini. Myyjäisistä lähtien aloin juomaan iltapäiväkahvit kaverin luona. Siinä oli oma taikansa, uusi asia ja sen tuomat rituaalit. Saatoin jopa tykätä mausta, varma en ole.

Kerran meidät pestattii keräämään litra mustikoita perheen mustikkapiirakkaa varten, palkkiona kymmenen markkaa. Kyseisiä veijareita ei meinannut löytyä millään riittävästi, joten puuttuva osa täytettiin takapihalla sijaitsevasta mustaviinimarjapensaasta. Itse en piirasta maistanut, joten en tiedä puskiko maku läpi, kokonaista viisi markkaa tuli silti tienattua. Moraalisesta puolesta ei sen enempää, kaveri ideoi ja toteutti keikan, kävi minulle. Päästiinpähän takaisin koodailemaan.

Koodailu tässä tapauksessa tarkoittaa vanhaa kunnon ohjelmointia. QBasic-ohjelmointikielellä. Koodasimme pelejä, eikä ne huonoimmasta päästä ollutkaan. Suurin osa peleistä on tosin enää rantu vanhoilla, pölyisillä disketinrähjillä. Disketeillä, jotka suoltaisivat yhtä dataerroria tänä päivänä. Silloin asema kuitenkin hurautteli hyväksyviä ujelluksiaan levykkeen työnnyttyä sisään ja esittelin uuden projektini, ASCII-koodein varusteltua roolipeliseikkailua, jostain NetHackin ja SpurguXin väliltä. Yleensä pelimme olivat varsin graafisia, mutta tämä oli poikkeus, koska merkein liikkumisen olin em. peleistä todennut ihan päteväksi ratkaisuksi.

Perus asetelma: kylä josta sankari ostaa varusteita, ympärillä metsää, vuoristoa ym. johon mennään haastamaan riitaa peikkojen kanssa. Kaverini totesi, että olen ottanut vaikutteita Diablosta. Kylässä kylän vanhin, viisauksia ja siunausta jakamassa, toivomuskaivon tms. äärellä. Kyseinen hahmo tuntui lähinnä selviöltä tähän kuvioon, Diablosta en ollut kuullutkaan. Pian olin.

Ensimmäisen Diablon pelasi pikaisesti läpi ja Hellfire lisäosan päälle. En palannut niiden pariin enää koskaan. Diablo II ilmestyi ollessani yläasteella. Ostin sen, aloin pelaamaan. Valitsin Sorceressin, valitsin skillsini typerästi, en pärjännyt kovinkaan pitkälle enää vaikeimmilla tasoilla. Hiljalleen, vuosien varrella pelistä on tullut yksi pelatuimpia pelejäni. Ei määrä lähentele Civilizationille uhrattua aikaa, eikä edes Tony Hawk Pro Skater 2:lle, mutta jossain kärkipäässähän se on.

Sen pituinen se. Sellainen oli tarina siitä, kuinka tutustuin ensikertaa Diabloon... d'oh.

2000-luvun parhaat elokuvat: The Pianist (2002)

Roman Polanski: The Pianist (suom. Pianisti, 2002)

Władysław Szpilman soittaa pianoa varsovalaisella radiokanavalla. Rakennusta aletaan pommittaa - sota on alkanut. Pianisti ei meinaa jättää musiikkiaan, hän on epäuskoinen. Pian natsivallan noustessa valtaan, juutalaisia aletaan sullomaan yhä ahtaammalle ja ahtaammalle, ihmisarvo riistetään ja väistämätön kohtalo häämöttää.

Roman Polanski filmasi Szpilmanin muistelmat vain reilu vuosi tämän kuoleman jälkeen. Vaikka elokuva perustuukin kotimaassaan suositun pianistin tarinaan, on hyvin ilmeistä, että näemme elokuvassa vahvasti Polanskin itsensä. Kummatkin menettivät keskitysleirillä vanhempansa ja kokivat Krakovan ghetton kauheudet. Muistelmat ja toisen nimissä tarinan kertominen antaa syyn kuvata tapahtumia. Se antaa myös mahdollisuuden tutkia ja käsitellä tapahtunutta, sekä kuvata se jollain tapaa ulkopuolisena.

Polanski on aina kuvannut kauhua, ei hirviöitä tai kummituksia, korkeintaan ihmishirviöitä ja mielen kummituksia. Ihminen on lähes poikkeuksetta ollut ohjaajan elokuvien pahuus ja kauhu. Joko itse itselleen, mielensä ja pelkojensa armoilla tai toisen ihmisen, rosvojen, raiskaajien ja ties minkä kätyrien. On selvää, että historialla on osuutensa asiaan, elokuvien teemoihin ja ihmisen pahuuteen. Pianistin voi katsoa syynä, Polanskin tuotannon seurauksena.

Keskitysleirin varjo näkyy Polanskin elokuvien suljettuina tiloina, päähenkilön avuttomuutena, ahdistuneisuutena, vainoharhoina, pelkona ja inhona. Ohjaaja on antanut kaikkensa hyvin rehellisesti, liiankin, sillä elokuvia tutkittiin myöhemmin ja käytettiin käytännössä häntä vastaan oikeudessa. Polanskin elokuvat antavat hyvin paljon tutkittavaa ja käsiteltävää psykologisella tasolla, mutta eiköhän elokuva tulisi aina jättää omien analyysien ja tulkintojen tasolle. Mitä ajattelee, ei ole mitä tekee. Syyllinenhän Polanski silti oli, rikoksensa tunnustanut ja rikoksistaan tuomittu.

Polanski tuomittiin alaikäisen seksuaalisesta hyväksikäytöstä Yhdysvalloissa asuessaan. Hän pakeni maasta, asui vapaudessa vuoteen 2009 asti, jolloin hänet napattiin Sveitsissä. Polanskia ei kuitenkaan luovutettu takaisin lusimaan, hän vapautui jatkamaan elokuviensa tekoa.

Sattuneesta syystä Polanski ei siis päässyt lunastamaan Pianistin tuomaa Oscar-palkintoa parhaasta ohjauksesta itse. Sen hän kuitenkin sai, useiden muiden palkintojen ohella. Pianisti on Polanskin elokuvista historiallisesti ja kultturellisesti tärkein teos. Elokuva kertoo viime vuosisadan merkittävimmistä tapahtumista ja muutoksesta sisäpiiriläisenä, kaiken sen itse kokeneena. Voi olla varma elokuvaa katsoessa, että tapahtumat kuvaavat todellisia tapahtumia, juuri niin kuin ne on tapahtunut, juuri niin kuin ne on koettu. Sen toteuttaminen ei olisikaan enää liian kauaa ollut mahdollista.

 

Olisihan se ollut outoa, jos juuri tästä ei olisi tullut sitä Polanskin uran suurta elokuvaa. Ohjaajan tyylistä se kertoo tavallaan kaiken ja tavallaan ei mitään. Elokuvan ajaksi vakavoidutaan, poissa on se kiehtova kierous, musta huumori ja surrealistiset hahmot, jotka ovat tehneet Polanskin klassikoista niin ikimuistoisia. Läsnä on kaikki mitä löytyy niiden takaa. Menetyksen tunne on käsinkosketeltavaa. Vaikuttavan elokuvan kruunaa ehdottomasti Adrien Brody, joka on täydellinen Szpilman ja tekee yhden vuosikymmenen parhaista roolisuorituksista.

Pianistin jälkeen Polanski jatkoi oikeutetusti huomattavasti kevyemmällä Oliver Twistilla. Vaikka ohjaajalla onkin oma tunnistettava tyylinsä ja toistuvat teemansa, hänen tuotantonsa on todella rikas ja monipuolinen. Viimeisin elokuva, Carnage, oli jälleen yksi esimerkki tästä. Polanskin uralta ei löydä vastaavaa ja silti tekijän tunnistaa selvästi koko ajan.

2000-luvun parhaat elokuvat: Oldeuboi (2003)

Chan-wook Park: Oldeuboi (Oldboy, 2003)

Oh Dae-Su kidnapataan ja vangitaan pieneen huoneeseen 15 vuoden ajaksi, tämän tietämättä syytä. Yhtä äkillisesti mies vapautetaan. Katkeruuden vallassa on syy kaikkeen löydyttävä, kaiken lisäksi tietyn aikarajan puitteissa.

Paljastusten ja katkeruuden labyrintissa seikkailevaa miestä seurataan vaikuttavin kuvin ja kääntein. Varsinainen väkivalta tai toiminta ei ole pääosassa. Silti elokuva sisältää yhden taidokkaimmin järjestetyistä tappelukohtauksista, mitä äkkiseltään tulee mieleen. Se ei sinänsä edistä tarinaa, mutta on elokuvaa parhaimmillaan. Sivulta kohtisuoraan kuvattu käytävätaistelu on liikkeen ja kuvan taidetta, jotain mihin kaikki eivät pääse koskaan sisälle.

Vaikka käytäväkohtaus voisi tuntua tekosyyltä lisätä elokuvaan näyttävää väkivaltaa ja vaikeuksia sankarin tielle, se on kaikkea muuta. Se jatkaa elokuvan tapaa siirtää tapahtumat aavistuksen verran maanpinnan yläpuolelle, samankaltaiseen maailmaan piirrettyjen tai sarjakuvien kanssa. Se on alusta loppuun viimeisteltyä ja näyttää kaiken rehellisesti. Kohtaus on kuvattu yhdellä otolla, se kestää useita minuutteja, se ei luo mitään yli-ihmiskuvaa hahmosta, mikään ei ole kaunisteltua. Hahmo hengästyy ja meinaa ottaa turpaansa, efekteillä, kuvakulmilla tai leikkauksilla ei tehdä siitä vetävää tai romantisoitua. Kohtaus on myös esimerkki elokuvan jokseenkin kieroutuneesta huumorintajusta.

Mangaan perustuva elokuva jakaa aistillisuuttaan mustavalkosarjakuvan kanssa, muttei tee tyylistään mitään numeroa. Asetelma on jo alkujaan yliampuva ja absurdi. Teoreettisesti kaikki olisi täysin mahdollista ja Oldboy pyrkii esittämään hypoteesin ihmisen kyvystä rakennella ja järjestellä järjenvastaisiin mittasuhteisiin nousevia asetelmia. Pohjimmiltaan kyseessä on aivan sama kuvio kuin supersankaritarinoissa tai missä tahansa aikamme hyvä versus paha taistossa. Nyt se on vain siirretty filmille sellaisena, kuin se vielä olisi maailmassamme oikeasti mahdollista, vaikka epätodennäköistä.

 

 

Korealainen Chan-wook Park on taas yksi todellinen elokuvamaailman outolintu. Aivan kuten niin useat Aasian virkaveljensä, Takashi Miike tietysti ensimmäisenä, tyyli, ohjauksen- ja elokuvan jälki ei ole millään muotoa johdonmukaista. On joka kerta täysi yllätys, onko uusi elokuva lapsellista, genrejä sekoittelevaa farssia, sekavien henkilöhahmojen täyttämää rikos- tai kauhuelokuvaa, vaiko kenties vuosikymmenen täydellisimpiä elokuvia.

Oldboy on ohjaajan kosto-trilogian keskimmäinen osa ja jokaiselta osa-alueeltaan huikeaa elokuvaa. Vuosikymmenen sitä yhtä parasta elokuvaa on mahdoton nimetä, elokuvia kun on niin monenlaisia, mutta tämä olisi hyvin potentiaalinen ehdokas.

2000-luvun parhaat elokuvat: Martyrs (2008)

Pascal Laugier: Martyrs (suom. Marttyyrit, 2008)

Nuori ja pahasti traumatisoitunut tyttö pakenee teurastamosta. Hänet sijoitetaan uuteen kotiin, jossa hän ystävystyy ikäisensä tytön kanssa. Vuosia kuluu ja menneisyyden haamu vaanii, laihan ja kalpean naisen muodossa. Kaikella on syynsä ja tarkoituksensa, mutta kuinka karmeat, sen elokuva kertoo. Niiden pahamaineisten herkempien katsojien kannattaa miettiä tarkkaan, onko valmis ottamaan selvää.

On aina hankala sijoitella ja vertailla puhtaita genrehelmiä ja aidosti parhaita elokuvia. Lyhyesti kuvailtuna ranskalainen Marttyyrit on kidutuskauhua, täysin vertaansa vailla oleva kauhukokemus, inhottava ja kaikilla tasoillaan viihdyttävyyden ja elokuvanautinnon kyseenalaistava, mutta armottomuudessaan todella vangitseva.

Shokeeraamaan elokuvat yltää melko harvoin. Kauhuelokuvat - jopa kidutuskauhu on pääosin liian itsetarkoituksellista mässäilyä shokeeratakseen. Harkittu järkyttäminen kauhuelokuvissa jää usein joko hetkelliseksi pelotteluksi tai sen noloksi yritykseksi. Äkillinen säikyttelykin toimisi harvoin ilman korvia halkovaa ääniefektiä. Esimerkiksi aiemmin listauksessa mainitut Von Trier ja Haneke ovat nykyohjaajista kyenneet järkyttämään jollain tasolla. He tekevät sitä välittömän kauhugenren ulkopuolella.

Tämän sortimentin kauhun alalaji on kaikkiaan melko kyseenalainen. Se on silti yleistynyt myös valtavirrassa. Saw ja Hostel muodostuivat hiteiksi, mutta edustavatkin hyvin viihteellistettyä osastoa sarjassaan. Pascal Laugierin Marttyyrit saa välillä lähes kyseenalaistamaan halun katsoa elokuvaa. Kyse ei ole pelkästä raakuuden asteesta, vaan nimenomaan siitä miten se on saatu tuotua katsojalle asti.

 

Genre-elokuvat eivät ole eläneet parhaita päiviään uudella vuosituhannella. Sci-fi, fantasia ja kauhu ovat haaleita haamuja ja kierrätettyjä kopioita 1970-80 -lukujen vastaavista. Kantaaottavuus ja kapina ovat kadonneet, mielikuvitus ja omaperäisyys surkastuneet, sekä aito halu luoda ajattomia teoksia on murto-osa entisestä. Tämä siis menevän elokuvan parissa. Tuoreita, omaperäisiä ja perinnetietoisia genre-elokuvia tehdään toki vielä, mutta vain pienemmissä piireissä.

Kauhuharrastajat ovat löytäneet Marttyyrit ja vastaanotto on ollut suhteellisen hyvä. Onhan se vaikea asettaa linjalle kaiken elokuvan kesken. Se pystyy vaikuttamaan suuresti katsojan tunteisiin, se pystyy aiheuttamaan voimakkaitakin reaktioita. Se on siis erittäin hyvin tehty. Tavoitteessa on onnistuttu. Toinen asia onkin, olisiko sen halunnut olevan ihan niin hyvin tehty. Pysyy kieltämättä mielessä kauan.

2000-luvun parhaat elokuvat: Män som hatar kvinnor (2009)

Niels Arden Oplev: Män som hatar kvinnor (suom. Miehet jotka vihaavat naisia, 2009)

Yhteiskuntaa kritisoivaan lehteen kirjoittava tukholmalaistoimittaja saa herjaussyytteen, eikä koe kaupungin olevan enää paras paikka viettää aikaa. Hänet palkataan kirjoittamaan vaikutusvaltaisen suvun sukukronikka, etäällä pääkaupunkiseudulta. Todellisuudessa kyse on suvun 1960-luvulla kadonneesta tytöstä, mysteeri, jonka jutun tilaaja haluaa vihdoin selvittää. Jossain, kyberpunkninja ja mestarihakkeri Lisbeth Salander seurailee tilannetta ja lyöttäytyy kutsumatta toimittaja Mikael Blomkvistin avuksi.

Miehet jotka vihaavat naisia on ruotsalaisdekkari, joka ei ole voinut jäädä moneta huomaamatta, tavalla tai toisella. Rumba kirjailijan kuoleman, perinnön ja kirjasarjan neljännen osan kanssa on elokuvan veroinen ulkoelokuvallinen seikka. Ensimmäisen osan filmatisointi ja Noomi Rapacen suoritus Lisbeth Salanderina, paljon puhetta herättänyt ja unohtumaton sarjassaan. Rapacen ura, joka on sittemmin jatkunut suuressa maailmassa. David Fincherin törkeän viihdyttävä jenkkiversio, jolle on jo jatkoa luvassa. Millenium-trilogia on ilmiö, joka vetää turisteja kiertokävelyille Ruotsiin, joka kiehtoo ja puhuttaa.

Tämä kaikki asettaa uusille katsojille paljon ennakkoasetelmia. Stieg Larssonin dekkarit olivat itselleni hädin tuskin nimenä tuttuja, kun menin katsomaan elokuvan teatteriin sen ilmestyttyä. Ruotsalaisdekkarit olivat televisiosta tuttuja synkkyydestään ja laadustaan, mutta tätä elokuvaa katsoessa tiesi, että rima on nyt nostettu kerta heitolla. Elokuvaelämys oli vangitseva. Jatko-osat eivät yltäneet samaan, mutta tekivät kelpo trilogian.

Koin elokuvan olevan vaikuttava, koska jännite pysyi kokoajan kireällä, uuden asian tuleminen ja johtolankojen oivallus oli riittävän hyvin jaksoiteltua, henkilöhahmot erittäin vahvoja ja tarina oli kerrottu periskandinaaviseen synkkään makuun sopivasti, kaunistelematta ja turhaan inhoa säästelemättä. Lisbeth Salander on ilman muuta suurin kantava voima, upeasti avautuvien paljastusten ja juonikäänteiden lomassa. Henkilökemia Mikaelin kanssa on kiehtova ja siitä ei meinaa saada tarpeekseen. Elokuvaan on kuitenkin annosteltu juuri sopiva määrä kaikkea. Tietty nälkä säilyy, vaikka onkin jo kylläinen.

Kaikki elokuvan tunnelmasta sen viehättävyyteen kärsi televisiokierroksella, sekä jatkamisen, että mainostaukojen takia. Koko trilogia näytettiin pidennettyinä versioina, ajettuna aina kymmenen minuuttia kerrallaan mainostaukojen välissä, täten ei samaan hurmokseen päässyt käsiksi. Dynaamisuus katosi, oli lisätty materiaali täyttä asiaa tai ei.

Myös Fincherin ohjaama versio häviää lopulta alkuperäiselle, häiriötekijöidensä ja harhauttavien yksityiskohtien vuoksi. Pidin Rooney Maran esittämästä Lisbethistä kovasti, mutta muista henkilöhahmoista en välttämättä voi olla samaa mieltä. Eniten jenkkiversiossa häiritsi väkisin ripoteltu aksentti ja ruosinkieliset välisanat englanninkielen keskellä, sekä räikeät tuotemainokset. Niistä huolimatta sekin varsin katsomisen arvoinen ja onnistunut.

2000-luvun parhaat elokuvat: Man on Wire (2008)

James Marsh: Man on Wire (2008)

Philippe Petitin käveltyä nuoralla World Trade Centerin tornien välissä vuonna 1974, ihmiset kaduilla pysähtyivät katsomaan esitystä, jota myöhemmin kutsuttiin vuosisadan taiteelliseksi rikokseksi. Sikäli kun tempaus uhmasi kuoleman lisäksi lakia, Petit joutui suunnittelemaan iskun tarkoin, aivan kuten raskaan sarjan konnat ikään.

Tämä dokumentti tahdosta ja uhkarohkeudesta on täysiverinen rikoskeikkakuvaus ja jännitystrilleri, aivan kuten se itseään mainosti. Näin sen aikoinaan televisiosta jonain arki-iltana, sohvan perukoilta, en niin kovin kiinnostuneena nuoralla kävelystä. Pikku hiljaa dokkarista paljastui vuosikymmenen yllättäjä, oikeasti kutkuttavan jännä ja aidosti palkitseva. Tyyliltään poikkeuksellinen ja edelleen melko uniikki dokumenttielokuvan maailmassa.

Valinnoissani on ollut jo komediallinen viihdedokumentti ja yhteiskuntaa kritisoiva dokumentti. Nyt on aika tämän viihteellisen, taiteellisen ja toivoa valavan jännitysdokkarin. Katsoessa kun Petit kävelee pitkin korkeuksia, on todella pidäteltävä hengitystä. Hänen suunnitellessa suurta keikkaansa, on vaikea pyyhkiä tyytyväistä virnettä naamaltaan. Kuunnellessa haastatteluja, on vaikea uskoa niitä todeksi. Välillä vain havahtuu siihen, että tapahtumat ovat totta, eikä pelkkää elokuvaa.

Pienen turvavälin päässä kaksoistornien iskusta, dokumentti ei mainitse sanallakaan tapahtunutta. Tulee toki mieleen stunttia katsellessa, että tuota väliäpä ei enää rikollisinkaan keinoin ylitetä. Sen mainitseminen sanoin olisi täysin turhaa ja se pilaisi koko teoksen kauneuden. Kaunis se nimittäin on. Erittäin.

Man on Wire on huikea esimerkki dokumenttielokuvasta, jossa toteutus määrää täysin sen, mitä mieltä siitä voi olla. Erittäin elokuvallinen, jännitys- ja rikosteemainen, osittain mustavalkoinen tahdon riemuvoitto. Lapsenomainen into suunnittella keikkaa, onnistumisen riemu, kaikki tapahtumat pitävät emotionaalisesti herkällä. Kannustava ja ennen kaikkea hyvän mielen pieni kertomus.

Nuorallakävelyn mieltää showksi. Äkkiseltään ajattelisi, että miehen on pakko esittää ja näyttää muille, olla muiden yläpuolella, suurempi, mahtavampi, parempi. Petitin tekoa ajaa kuitenkin kaikki muu kuin se. Tunne kun olet kaikkien yläpuolella, kävelet käytännössä ilmassa, taivaissa, sen on oltava itsessään jotain täysin sanoinkuvailematonta. Sama mitä muut ajattelevat. Joskin moisen unohtumattoman sirkusaktin tarjoaminen satunnaisille katsojille, täysin ilmaiseksi, on sinänsä varsin epäitsekästä.

Petitillä ei ollut mitään järkevää selitystä teolleen. Tietysti hän valloitti pienempiä kuiluja ympäri maailman ja nykin monumentit houkuttelivat pitkään. Ennemminkin tässä tapauksessa voisi kysyä, miksi hän ei olisi sitä tehnyt, jos kerran siihen kykeni? Dokumentti on kaikilla tasoillaan ikimuistoinenja palaan ajattelemaan sitä valehtelematta hyvinkin usein.

2000-luvun parhaat elokuvat: Мамай (2003)

Oles Sanin: Мамай (Mamay, 2003)

Idän ja lännen rajamailla, skenaariossa, joka sijoittuu satojen vuosien taa, kultaisessa kehdossa uinuu lapsi. Taianomainen laulu kantaa läpi maan, mutta kehtoa etsivä toisensa jälkeen kuolee sairauteen tai menettää järkensä. Kehdon voi löytää vain sielultaan puhdas. Jos se joutuu vieraisiin käsiin, kansakunta menettää voimansa ja pyyhkiytyy olemattomiin. Tarun mukaan kehto on heidän äitinsä, sivistyksensä ja kulttuurinsa. Kolme veljestä pakenee orjuudesta, kolmen tataarin jahtaamana läpi erämaan. Nuorin veli jää muista jälkeen heidän löydettyä vain kaksi pakohevosta. Nuorimmainen löytää aavikon syövereistä tataarikaunottaren, johon rakastuu, uhmaten rotujen välistä vihanpitoa.

Mamay on kokoelma ukrainalaisia kansantarinoita ja taruja, sekä Krimin tataarien legendoja. Keskushenkilö Cossack Mamay on tärkein osa ukrainalaista tarumustoa ja taidetta. Kuvattu yleensä kobzan ja hevosen kanssa. Kobza, luuttua muistuttava soitin kuvastaa ukrainalaisen sielua, hevonen vapautta. Ukraina on nykypäivänä uskon, kulttuurin ja perimän osalta hieman jakautunut, mutta ylpeitä he ovat juuristaan, rodustaan ja kansanperinteestään. Tarinat eivät avaudu kovinkaan helposti ulkomaalaisille ja tarinoita tuntemattomille.

Kuten ovat ihmiskunnat kehittyneet verrattain samalla tavalla eri puolilla maailmaa, keksineet työkalut, aseet, metsästyksen, kielen jne. jotka toiminnoiltaan muistuttavat toisiaan, mutta ovat kulttuurillisia variaatioita, muistuttavat myös kansantarut rungollisesti eri maiden vastaavia. Azovin kolmen veljeksen tarina on pakotarina, mutta keskittyy käsittelemään uskollisuutta ja veriveljeyttä. Hyvin yleinen teema monien kulttuurien tarustoissa. Tuhoontuomittu ja kielletty rotujen välinen rakkaustarina vasta klassinen aihepiiri onkin.

Ukrainalaiset duumat, kuten Azovin kolmen veljeksen tarina, ovat perinteisesti kobzan säestyksellä kerrottuja runoeepoksia, sankaritarinoita, jotka kertovat taisteluista turkkilaisia ja tataareja vastaan. Pääsääntöisesti kasakat pakenevat niissä turkkilaisia, kokevat sankarikuoleman tai vapauttavat veljiään orjuudesta. Vahvasti omaan kulttuuriin sidonnaisia siis, mutta sinänsä suomalainen kansantarusto ja taide kaikessa melankolisuudessaan muistuttaa paljon ukrainalaisten vastaavia.

Elokuva on hyvin luonnonläheinen, kaikki on kuvattu ulkona, juurien ja maaperän äärellä. Tulen loimutessa alati taustalla. Rätistessä. Eläinten äännellessä. Kohtauksia viedään hidastuksin, äänin, puheenparsin, suurimmalta osalta täysin dialogitta. Toteutukseltaan elokuva muistuttaa ennemminkin leirinuotion äärellä kerrottua tarinaa, jonka visualisoi mielessään samalla, kun kylänmies sitä kertoo. Tarinat ovat säilyneet sillä tavoin alunperinkin ja traditiosta pidetään kiinni.

Mamayn kuvat ovat aistikkaita, jokainen otos on otettu sydämellä ja tarkoituksella. Peruselementit, maa, ilma, tuli ja vesi ovat vahvasti läsnä. Tärkeimmät käänteet, merkittävimmät tapahtumat jäävät näyttämättä, täten katsojan on keskityttävä katsomaan niitä kuvia, joita ei näytetä. Kuunneltava niitä lauseita, joita ei sanota.

Minimaalisesta budjetistaan huolimatta, kaikki näyttää ja kuulostaa vaikuttavammalta, kuin osa tuhatkertaisella rahamäärällä kuvatuista. Samana vuonna ilmestyi elokuva Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu, joka keräsi elokuvahistorian suurimman Oscar-saaliin. Kaksi täysin päinvastaista lähestymistapaa tarujen kuvastamiseen, kaksi täysin erilaista mestariteosta.

Kaikki elokuvassa on toteutettu täysin luonnollisesti ja puhtaana. Ei yhden yhtä koneellista korjausta, trikkiä tai digitalisoitua efektiä. Muovin ja bittien sijasta kuvat, äänet ja musiikki ovat lämpöä ja ikiaikaista mystiikkaa. Ääni ja musiikki ovatkin hyvin merkittävässä asemassa, se on kaunista, piinaavaa ja vie tarinaa tunnelmallisesti eteenpäin. Antaa kobzan soida ja viiksien viuhua.

2000-luvun parhaat elokuvat: Lost in Translation (2003)

Sofia Coppola: Lost in Translation (2003)

Parhaat päivänsä nähnyt, enää silkassa tyhjiössä elävä amerikkalainen näyttelijä kuvaa viskimainoksia Tokiossa. Nuori amerikkalaisnainen matkustaa samaan suurkaupunkiin miehensä mukana, jonka kanssa jakaa epävakaan liittonsa. Tokioon hän saapuu vain tullakseen hyljätyksi hotellihuoneeseen. Kaksi tyhjän päällä olevaa ihmispoloa löytävät toisensa ihmisvilinän keskeltä ja hukuttautuvat kielellisen ja kulttuurillisen erilaisuuden mereen.

Jos on Francis Ford Coppolan tytär, on hieman erilaisessa asemassa kuin muut maailman wannabe-elokuvaajat. Kummisetä-elokuvien ja Sofian isä pisti aikoinaan oman tyttären näyttelemään mafiatrilogiansa päätösosaan. Lokaa kaadettiin niskaan roppa- ja sankotolkulla. Tämä tyttö ei osannut näytellä. Toisaalta, myös isäukko oli menettänyt tatsinsa ohjata elokuvia. Sofia nappasi siis manttelin ja hänestä tuli sittemmin huomattavasti mielenkiintoisempi ohjaajana.

Sofian elokuvia leimaa tietty unenomainen staattisuus ja haihattelu. Virgin Suicides oli traagisen kaunis debyytti, fantasiafiltteröityä teinityttöjen päiväuneksintaa, epätoivoa ja äkkipikaisuutta. Kuvallinen leijunta yhdistyi Airin yhtä unenomaiseen soundtrackiin, joka on vielä tänä päivänä yksi ranskalaisduon parhaista albumeista.

Mieleenpainuvaa esikoisohjausta seurasi muutamaa vuotta myöhemmin täysosuma. Elokuvan ensikuvissa nähdään sivuttain makuulla olevan Scarlett Johanssonin figuuri. Elokuvatähdet eivät ole enää samanlaisia kuin Hollywoodin kulta-aikana, mutta Scarlettista maalattu avauskuva on silkkaa Bardotia. Näyttelijättäressä yhdistyy entisaikojen glamour, suloisuus ja lahjakkuus. Lost in Translationissa hän on melko naturel ja täten ainakin omasta mielestäni kauneimmillaan.

Koko elokuvan estetiikka on mallinnettu 1940-50 -luvun amerikkalaisista melodraamoista. Jos pariskunnan hyljätty osapuoli olisi vetänyt jonain iltana 32 kaliiperisen Iver Johnsonin esiin ja pamauttanut miehestään ilmat pihalla, meillä olisi lähes tyylipuhdas neo-noir käsittelyssä. Näin ei kuitenkaan ole, mutta Bill Murrayn ja Scarlettin suhde kuvataan hyvin vahvasti Humphrey Bogartin ja Lauren Bacallin hengessä.

 

Elokuvassa on saatu uskomattomalla tavalla kuvattua se tyhjyys ja yksinäisyys, jota hahmot kokevat. Toisaalta, myös toisensa löytämisen ilo ja onnellisuus huokuu yhtä vaikuttavasti. Elokuvallahan ei ole tarjota mainittavia käänteitä, se on staattinen ja fantastinen löytöretki maailmamme ristiriitaisimpaan, välkkyvimpään ja kiehtovimpaan megalopolikseen, kahden satunnaisen kävijän kesken.

Ehdottomasti vaikuttavin kohtaus koetaan kuitenkin etäällä Kyotossa. Se on sanaton, kaunis ja koskettava. Airin musiikki soi, tyttö tarkkailee elämänmenoa ja talsii läpi japanilaisen puutarhan. Katsoessani elokuvaa tyttöystäväni kanssa, muistelisin tämän toivoneen Scarlettin astuessa kiveltä toiselle, ettei elokuva loppuisi koskaan. Tuon kohtauksen aikana on helppo olla samaa mieltä.

Dark Shadows (2012)

Tim Burton: Dark Shadows (2012)

Barnabas Collins on 1700-luvun ylimielisiä hurmuripoikia, johon katkeralla noidalla menee hermot. Noita taikoo miehen vampyyriksi ja haudatuttaa vuosisadoiksi maan alle. Baranabas nostetaan sattumalta maan tasalle 1970-luvun diskohuuman keskelle, aikakausishokkia kokemaan ja kartanonsa kuntoa tarkastamaan.

Dark Shadows on legendaarisen Burton-Elfman-Depp yhtälön uusin tulokas, elokuvasovitus samannimisestä tv-sarjasta, joka pyöri ainakin jenkkilässä, kuusarin lopusta seisarin alkuun. Luultavasti on vain etuoikeus nähdä elokuva tietämättä sarjasta nimeä enempää. Täten ei tarvitse verrata verrattomaan alkuperäiseen, voi vain tarkastella sitä Burtonin laskusuhdanteiseen uraan nähden.

Tunnelma on tuttua, koomisen kieroa goottirallia. On tosin mielenkiintoista nähdä sitä Bruno Delbonnelin kuvaamana. Delbonnel noudatti Jeunetin visuaalista filosofiaa Amélien ja Pitkien kihlajaisten merkeissä, mutta tällä kertaa, Burtonin ohjauksessa, mies toistaa enemminkin Harry Potter ja puoliverinen prinssi -elokuvasta tuttua tyyliä. Metallinhohtoiset, palaneen tummakontrastiset kuvat ovat kieltämättä harkittuja ja näyttäviä Delbonnelin otteissa.

Ed Woodiin saakka Burtonin ura oli tahraton, mielettömän kiintoisa ja mukaansatempaava. Mars hyökkää! ja Päätön ratsumies petaili jo rutinoitumista ja tulevaa laskua, Apinoiden planeetan kanssa Burton oli jo täysin hukassa. Kyseessä on ohjaaja, jolla on oma, vahva, esteettinen tyylinsä, johon hän poimii aineistonsa klassikoista. Uusia versioita ja mukaelmia. Noin sata ja yksi kertaa on jo pelkkään Frankensteiniin viitattu.

Myöhemmin tänä vuonna on tuleva ensi-iltaan toinenkin uusi Burton-tuotos, em. klassikosta ammentava Frankenweenie, joka on uusi versio ohjaajan varhaisesta lyhäristä. Toistuva kierrätys ei sinänsä ole pahasta, Dark Shadowsinkin muutamat viitteet viihdyttivät hetkellisesti. Yllättäen osa jopa aavistuksen tuoreemmista elokuvista.

Huumorin on tarkoituskin olla campia, mutta aina se ei oikein toimi. Mites sitten se 1970-luvun yhdistäminen goottiromantiikkaan? Kyseisen vuosikymmenen ystävänä se toki kiehtoo ja yhdistelmä toimii ihan ok. Ei mainittavia epäkohtia tai suurempia häiriötekijöitä. Ei myöskään mainittavaa hyödyntämistä. Pari köykäistä vitsiä ja yleistetty kuva ajan hippinuorista. Tyylishokkia haetaan alussa leikkaamalla Elfmanin mahtipontinen teema äkisti aikaansa sopivaksi trippailumusaksi. Ei maailman originellein lähestymistapa. Toki kyseessä on tarkoituksellinen, klassisen teinikauhuelokuvan klisee, mutta olisin kaivannut vähän enemmän ambitiota tyylien tasapainotteluun.

Dark Shadows on jälleen yksi välipala Burtonin todellista paluuta odotellessa. Hauska katsella, viihdyttävä seurata, hyvinkin näyttävä, typeryydessään jopa hieman hauska. Olisikohan kuitenkaan Burtonin ja Deppin intohimon tuote? Kööri on kaikin puolin nimekästä ja taitoa sinänsä löytyy, mutta puolitoistamiljoonaa taalaa olisi ansainnut tunnetta ja aitoa halua nättien kuvien täytteeksi.

Depp on tietysti ilmeinen valinta rooliin, eikä sitä ihan huonosti hoidakaan, Helena Bonham Carter on aina mainio ja Eva Green pahiksena toimiva. Hugosta tuttu Chloë Grace Moretz on kasvanut lapsensukistaan elokuvan teinihörhöksi, muttei todista vielä omistavansa varsinaisia kykyjä. Burtonin kissanainen, Michelle Pfeiffer ei anna juuri mitään. Erikoisvieraat on vähän siinä ja siinä. Christopher Lee menee hukkaan ja Alice Cooper on lähinnä korni pikku lisä kaiken keskelle.

Alhaisin odotuksin elokuvan katsoneena se yllätti hyvinkin positiivisesti. Ehkei varsinaisesti hyvä, mutta oikein katsottava, näyttävä ja unohdettava. Teatterikierros kannattaa ilman muuta hyödyntää mahdollisuuksien mukaan, jos aikoo ylipäätään elokuvan nähdä.

2000-luvun parhaat elokuvat: The Last King of Scotland (2006)

Kevin MacDonald: The Last King of Scotland (2006)

Nuori skottimies ottaa 1970-luvun Ugandassa vastahakoisesti ja pahaa aavistamatta lääkärin pestin vastaan. Kyse on presidentin henkilökohtaisesta lekurin paikasta. Presidentti Idi Aminin, joka tullaan myöhemmin tuntemaan yhtenä historian julmimmista diktaattoreista. Skotlannin viimeiseksi kuninkaaksi itseään tituleeraavan johtajan valtakautta kuvataan lähietäisyydellä, skottimiehen näkökulmasta.

Itse kun satun olemaan erityisen kiinnostunut historiamme hirmuvaltiaista, olen joutunut usein pettymään niistä tehtyihin elokuviin. Aiempia Idi Amin kuvauksia en ole nähnyt, tästä kuulin niin paljon pelkkää hyvää, että rohkenin ottaa katseluun. Miksikö olen kiinnostunut aiheesta? Voiko sellainen hahmo olla muuta kuin mielenkiintoinen, joka kruunaa itsensä virallisesti kutsuttavan nimellä Hänen korkeutensa, elinikäinen presidentti, sotamarsalkka Al Hadji Tri. Idi Amin, VC, DSO, MC, Kaikkien maan eläinten ja merten kalojen herra sekä Brittiläisen imperiumin valloittaja Afrikassa yleisesti ja etenkin Ugandassa. Elokuvan otsakkeeksi oli ihan fiksua valita yksi niistä lyhyemmistä nimikkeistä.

Afrikasta löytyy rankkoja esimerkkejä täysin suuruudenhulluista ja mielenvikaisista sortajista. Sellaisista, joilla todellisuuden taju on jo aikaa sitten hälvennyt. He ihailevat entisaikojen suuruuksia ja johtajia, teettävät taivaita tavoittelevia linnoja, valtaistuimia jotka mukailevat idolejensa vastaavia, antavat itselleen mitä mielivaltaisimpia titteleitä, antavat kansan elää kurjuudessa, tapattavat ja törsäävät. Keski-Afrikan Bokassa on sarjassaan vähintään Idi Aminin veroinen. Legendojen mukaan olivat vielä kannibaaleja kumpainenkin.

En siis ihaile näitä henkilöitä millään tavoin, ne vain sattuvat olemaan mielenkiintoisia esimerkkejä ihmisen käyttäytymisestä, vallan ja mahdollisuuksien turmeltamina. Syitä moisiin tekoihin on monia, tuomittavuus tai vaarallisuus ei silti määräydy siitä. Nämä Afrikan esimerkit eivät toimi minkään aatteen tai unelman ajamana, silkan mielenvikaisuuden. Aate, pakkomielle tai suoranainen hulluus, kaikki yhtälailla oikeita uhkia koko maailmalle. 

 

Historiankirjoista kevennettyyn elokuvaan on toki harppaus, eikä The Last King of Scotlandilla ole tarkoitus mässäillä. Hyväntahtoisen lääkärismiehen ja ihmishirviön välisen yhteistyön käänteet on toteutettu hyvin kiehtovasti, osittain myös huumorilla ja lämmöllä. Kriittistä brutaaliutta näytetään järkevästi vain hieman, sekin tyylillä toteutettuna. Tarina tai kuvaus ei siitä kärsi, kiitos Forest Whitakerin mielettömän suorituksen. Kuvaus tukee näyttelijää ja päinvastoin, se on paikoittain levotonta ja äkkiväärää, kuten keskushahmonsa. Myös Afrikkaa kuvataan koukuttavalla tavalla ja monipuolisesti

Forest Whitaker rohmusi suorituksestaan palkinnon toisensa jälkeen ja se onkin vuosikymmenen perustelluimpia valintoja parhaan miespääosan voittajaksi. Miehiltä olen tosin heikommin niitä unohtumattomia rooleja nähnytkään. Täytyy sanoa, että naiset ovat hallinneet jopa ylivoimaisesti sitä osastoa omissa kirjoissani. Naisista puheenollen, Gillian Anderson tekee pikaisen näyttäytymisen elokuvassa, joskin jää ikävä kyllä hieman tarpeettomaksi sivuseikaksi. Vaikuttavampi ja tarpeellisempi naisrooli nähdään Kerry Washingtonilta, joka esittää yhtä lukuisista Idi Aminin vaimoista.

2000-luvun parhaat elokuvat: El Laberinto del Fauno (2006)

Guillermo del Toro: El Laberinto del Fauno (Pan's Labyrinth, 2006)

Pieni Ofelia tyttö elää sisällisodan jälkeisessä Espanjassa. Äiti on raskaana ja sairas, uusi isäpuoli pelottava ja julma. Ympäröivä metsä alkaa kiehtoa tyttöä, kun tämä kohtaa mielenkiintoisen ja oudon hyönteisen. Syvemmälle astuessa paljastuu aina vain kiehovampi piilotettu maailma.

Pan's Labyrinth on eskapismikuvaus. Saduista ja mytologiasta vaikutteensa ottanut elokuva lokeroituu tavallaan samaan joukkoon Hayao Miyazakin muutaman elokuvan kanssa. Esimerkiksi Totorossa ja Henkien kätkemässä käsitellään lapsen maailmaa ja mielikuvitusta samalla tapaa ajatuksella ja kunnioituksella. Pan's Labyrinthissa kauhuelementit ovat vahvempia, mutta maailma ja hahmot yhtä rikkaita. Animemestarin elokuvissa paetaan tosin lähinnä tylsyyttä, kun faunin labyrintti houkuttelee vaaran vuoksi. Roomalaisen mytologian faunista on tosiaan kyse, eikä käännöksen Panista, joka sijoittuu kreikkalaiseen tarustoon.

Vähän aikaa sitten totesin, että Ranskasta on saatu erinomaista psykologisen tason fantasiaa lähivuosikymmeninä. Siitä ei ole saatu varsinaista brändiä, toisin kuin espanjalaisesta kauhufantasiasta. Guillermo del Toro ei Pan's Labyrinthilla sitä aloittanut, mutta viimeistään sen jälkeen suosio lähti räjähdysmäiseen nousuun. Halvat kopiot ja liukuhihna päästettiin surutta irti. Abre los Ojos, The Others, Devil's Backbone, Nimetön ja Orpokoti edustavat erinomaista elokuvaa genressä, mutta Pan's Labyrinth on se kaiken huipentuma. Sen tarunhohtoinen kuvaus ja monitasoinen tarina jättää paljon varaa myös katsojan mielikuvitukselle.

 

Pan's Labyrinth on vuotta myöhemmin ilmestyneen Orpokodin ohella lajityyppinsä viimeisin etappi ja virstanpylväs. Molempia yhdistää tahto ja usko. Orpokoti on lähempänä kummitustarinaa, kun tämä on tehty keijukaisista ja elämää suuremmista taruolennoista, jotka avautuvat vain harvoille ja valituille. Kun ihminen pystyy kuvittelemaan kuin lapsi, on paikkoja johon paeta, uniikkeja maailmoja joita kokea. Oli kyse yksinäisyydestä tai pelosta, mielikuvitusmaailmassa voi olla paremminkin kuin oikeassa. Paremmin tai huonommin, siitä tekee erityisen hienoja elokuvia. Pan's Labyrinth on niiden joukossa hyvin korkealla.

2000-luvun parhaat elokuvat: INLAND EMPIRE (2006)

David Lynch: INLAND EMPIRE (2006)

Puolassa tehtiin muinoin elokuvaa, jonka kuvaaminen päättyi tragediaan. Tämä selviää näyttelijättärelle, joka saa pääroolin kyseisen elokuvan uudelleenfilmatisoinnissa. Pian neidin oma elämä alkaa muistuttaa kuvattavaa elokuvaa, enemmän ja enemmän. Alkaa surrealistinen matka, moniulotteinen painajainen, jossa nainen on itse pääosassa.

David Lynchin kaikkien aikojen outo-outouden-vuoksi elokuva. Elokuvan runko on selkeämpi, se on elokuva elokuvanteosta, Lynchin oma Sunset Blvd tai 8½. Mystiikan ja kryptisyyden tasoja on monia. Elokuvassa on huomattava määrä pieniä vihjeitä, vitsejä, sanaleikkejä ja viittauksia, osalla tekee jotain suhteessa toiseen asiaan, osalla ei välttämättä tee mitään. Aika ja paikka ovat häilyviä käsitteitä. Jos jo aiemmat Lynchin elokuvat elävät himmeissä lääneissä, paikan sijasta mielentiloissa, tällä kertaa ajan ja paikan olemus on vedetty vielä mielenkiintoisimmille tasoille.

Outous. Se on niin kokonaisvaltaista ja itsetarkoituksellista, että sen hyväksyy pian kerronnan muodoksi. Loppujen lopuksi ainoa kohta, jossa varsinainen outouden tavoittelu enää pistää silmille, on erään hemmon rillit. Ne ovat hyvin vinossa.

Elokuvassa leikataan välillä kaninpäisten ihmisten sitcomiin, jossa valmiiksi nauretut äänet hörähtävät aina kun ei pitäisi nauraa. Rabbits! oli Lynchin nettiprojekti ennen tämän elokuvan tekoa ja vasta jälkikäteen liitetty mukaan. Sillä ei ole ehkä merkitystä, ehkä on, ainakin se sopii sekaan kuin tötterö naamaan.

INLAND EMPIRE on selkeästi ohjaajan henkilökohtaisin teos sitten debyyttiohjauksen (tarvitseeko vielä mainita - oman suosikkielokuvani) Eraserheadin, joka vietti tämän elokuvan suomijulkaisun aikoihin jo nelikymppisiään. Lynch maalaili ensimmäisen elokuvansa äänimaisemat synkäksi ja painostavaksi industrial ambientiksi, jonka jälkeen hänellä on ollut pitkä ja antoisa työsuhde säveltäjä, Angelo Badalamentin kanssa. INLAND EMPIRE:ssa Lynch palaa juurilleen ja työstää samanlaisia tunnelmia läpi elokuvan, jonka lisäksi käyttää värikkäästi ja mielenkiintoisesti klassista, pop- ja jazz-musiikkia.

En ihmettele yhtään miksi monet vihaavat, toiset vain kohauttavat olkiaan David Lynchin tyylille kertoa tarina. Elokuva ei vaadi katsojaa tajuamaan, mitä tämä tuolla tai tämä tässä tarkoittaa, se pyrkii itseasiassa juuri päinvastaiseen. Se luo mielikuvia ja tunnelmia, laajalti haaroittuvasta rungosta on pidettävä vain kiinni ja nautittava matkasta. Juuri se tekee elokuvasta niin hienon, kokonaisuus kootaan palikoista jotka on haalittu muista laatikoista kuin pitäisi, mutta lopputuloksen tunnistaa, vaikkei se näyttäisi samalta kuin kansi antaa ymmärtää.

Onko elokuva sitten mysteeri? Se on sitäkin, mutta eniten se on elokuvakokemus. Tunnelma on kokoajan säädettynä vaikuttavaksi ja elokuvalla on tarjota jopa kauhunhetkiä, sekä yksi pirun pelottava kohtaus. Laura Dern tekee kaikkiaan hienon suorituksen ja venyy pidemmälle kuin olisi uskonut. Kuvaus on etenkin olosuhteisiin nähden vaikuttavaa. Rahoitusongelmista kun kärsii, Lynch kuvasi koko elokuvan digikameralla ja julisti sen tulevaisuudekseen. Heikompi kuvan jälki näkyy etenkin lähikuvissa, mutta omalla tavalla sekin luo vain lisää kiehtovuutta.

Yksi hienoista ulkoelokuvallisista hetkistä, katsoessani tätä elokuvateatterissa, oli kun lähellä istuva mies tuli takaisin vessasta ja kysyi kaveriltaan "mitä sillä aikaa oli tapahtunut?" Kaveri ei kertonut, enkä ihmettele miksi!

Kyllä, elokuvan nimi tulee kirjoittaa isoilla kirjaimilla.